Yön pimeinä tunteina, kun inhottavat supistukset valvottavat eikä uni tahdo oikein muutenkaan tulla, onkin hyvä hetki kirjoitella menneen päivän tapahtumista. Muuten olikin aivan normaali päivä, mutta puolen päivän aikaan, meillä kävi vieraita (auts, supistus...). Kyseessä oli neuvolan, itseasiassa lastenneuvolan terveydenhoitajan  ja opiskelijan kotikäynti. Täällä päin mitkään kotikäynnit raskauden aikana eivät normaalisti kuulu neuvolan toimintaan, mutta ilmeisesti poikkeus tehtiin opiskelevan terveydenhoitajan vuoksi. Hän näytti mulle jo viime neuvolakäynnillä paperinippua, joka sisälsi paljon kysymyksiä. Tällä kotikäynnillä hän suoritti sitten haastattelun paperinipun kysymyksien avulla. Ja tähän väliin haluaisin kysyä, onko muilla ollut sitä, että aina supistuksen jälkeen vauva liikkuu aivan hirveästi ja niin, että sattuu ja aivan hel**tisti??

Olin suunnitellut, että tapaamista edeltävänä iltana siivoan talon puhtaaksi ja teen pullaa. Hyvä oli suunnitelma, mutta loppujen lopuksi en jaksanut sitä toteuttaa. Muutin suunnitelmaa ja päätin, että nousen aamulla aikaisemmin järkkäämään edes vähän paikkoja kuntoon ja yritän ennen neuvolaväen saapumista laittautua itsekin ihmisen näköiseksi. Aamulla kello herätti 10:30, mutta arvatkaa jaksoinko herätä? No en, joten päätin makoilla sängyssä vielä puoli tuntia herätyksen jälkeen. Sitten yritin ryhdistäytyä, puin vaatteet ylleni ja suuntasin vessaan. Päästyäni puoleen väliin matkaa, haistoin vastapaistetun pullan tuoksun ja näin keittiön pöydälle sytytetyn kynttilän ja kukkaset sen kummallakin puolen. Äiti hääräsi jotain ja kysyinkin, että mitä ihmettä hän oikein touhuaa. Kuulemma siivosi, tai ei enää, koska sai juuri siivoukset hoidettua. Sen lisäksi hän oli ehtinyt paistaa pullaakin. Ja minä olin iloinen ja mahtavaa, että joku jaksoi panostaa mun puolesta! Eipä mulle sitten jäänyt tehtäväksi kuin saada itseni suht. normaaliin kuntoon. Kyllä mä sen lisäksi pyyhin vähän pintoja mun huoneessa ja petasin sängyn.

Kun terkkari-ihmiset saapuivat, menimme huoneeseeni ja asettauduimme mahdollisimman mukavasti sohvalle istumaan. Lastenneuvolan terkkari oli sama, joka on munkin terveydenhoitaja ollut ala-asteella. Hän, joka vuonna 2002 sanoi 7 vuotiaalle Sannille, että mulla on kuiva iho ja jonka jälkeen olen saanut kuulla siitä aivan kaikilta aina tähän päivään asti. Ensin juteltiin vähän niitä näitä ja kun opiskelija oli tunnustanut tilanteen hieman jännittävän, päästiin itse asiaan. Niitä kysymyksiä sitten riitti! Lähdettiin liikkeelle ihan siitä hetkestä, kun sain tietää olevani raskaana ja edettiin pikkuhiljaa siihen aikaan, kun lapsi on jo syntynyt. Piti kertoa mun tuntemuksista ja ajatuksista, voinnista ja myös miten muut ovat tulevaan lapseen suhtautuneet ja miten olen saanut ja tulen saamaan tukea. Moneen kertaan sain kuulla, että he olivat ihan yllättyneitä sen suhteen, kuinka hienosti olen osannut toimia ja ajatella asioita. Kuulemma olen kovinkin kypsä ikäisekseni ja selkeästi osaan ajatella lapsen parasta ja laittaa lapsen tarpeet omieni edelle. Myös mun avoimuudesta he olivat kovin mielissään. Kerroinhan aivan kaikesta lähes tuntemattomille ihmisille tuosta noin vain. (jaaaaa...taas supistus..) Avoimuuttahan tässä onkin harjoiteltu jo jonkun aikaa tämän blogin ja videoiden teon myötä, eikä mulle ole mikään ongelma puhua mun asioista tuntemattomille ihan avoimesti. Nimenomaan haluan olla avoin, varsinkin somessa, koska tiedän sen auttavan monia muita samassa tilanteessa olevia.

Jonkun aikaa siinä jo juteltuamme, rakas riiviökissani tuli moikkaamaan vieraita. Kiehnäsi heidän jaloissaan ja tuli mun syliin makoilemaan. Sen jälkeen mä olin ihan karvoissa, varmaan terkkaritkin ja ilmassa leijui kymmenet kissankarvat. Toivoin vain hiljaa mielessäni, ettei kumpikaan heistä olisi allerginen. Eikös siinä keskustelun aikana tuo riiviökissa hoksannut ulkona jotain mielenkiintosta ja hyökännyt lipaston päälle kyttäämään ikkunasta varmaan elämänsä saalista. Siinä sitä hetken mietti, että nyt kun se täysin riehaantuu, on kohta vierailla kissa niskassa kynsinensä. Onneksi näin ei kuitenkaan päässyt käymään. Äiti siinä sopivasti, tuli ilmoittamaan, että hän lähtee töihin, mutta siellä olisi teetä, kahvia ja tuoretta pullaa tarjolla. Siispä siirryimme keittiön puolelle jatkamaan haastattelua. Tee oli kuumaa ja pulla hyvää ja niiden avulla jaksoimme käydä paksun paperinipun loppuun asti läpi. Kissa näytti tietysti hienot käytöstapansa keittiössäkin ja hyppäsi tiskipöydälle sen pintaa nuoleskelemaan...

Yhteensä puolitoista tuntia vieraat meillä viipyivät. Asiaa oli paljon, mutta heille jäi kuulemma tilanteestani oikein hyvä ja positiivinen kuva. He eivät keksineet aihetta minkäänlaiseen huoleen, mulla on niin hyvä tukiverkko ympärilläni ja mä itse suhtaudun kaikkeen niin kypsästi. Lopuksi lastenneuvolan terveydenhoitaja kertoi, miten lapsen synnyttyä edetään. Ensin äitiysneuvolan terkkari käy kotikäynnillä, sitten käy tämä lastenneuvolan terkkari ja kun lapsi on noin kuukauden ikäinen, yritämme itse selviytyä neuvolaan käymään.
Äiti sai vielä paljon kiitosta hyvistä pullista ja minä onnentoivotukset tulevaan synnytykseen. Käynti oli kaikin puolin positiivinen kokemus, eikä mulle tullut sellaista oloa, että he olisivat jotain tupatarkastusta tekemässä. Ehkäpä heidän kanssaan on helpompi jatkossa työskennellä, kun he tietävät minkälaisessa paikassa lapsosen kanssa oleskelen.

Mutta nyt kyllä suuntaan vessaan ja yritän saada nukuttua! Vähän tuntuu jomotteluja alaselässä ja noita supistuksia tulee noin 20min välein, mutta josko ne tästä helpottuisivat pikkuhiljaa. Ihan positiivista, että niitä tulee, koska ei mulla pitkään aikaan tämmösiä supistuksia ole ollutkaan, mutta nyt kyllä haluaisin ihan vaan nukkua. Ja hei, sori jos tässä on kirjotusvirheitä tai teksti on jotenkin sekavaa... pistetään ne valvomisen piikkiin!

Ilmeisesti aika moni on siellä jännityksellä odottanut ja miettinyt, onko lapsi jo syntynyt vai vieläkö hän on malttanut vain möyriä vatsani uumenissa. Vaikka olenkin kävellyt Mäntänvuoren huimat 232 rappusta ylös ja alas, kiivennyt sen päälle vielä noin 15 metriä korkeaan näkötorniin (postauksen kuvat siltä reissulta), pessyt lattioita, heilunut imurin kanssa ja juonut vadelmanlehtiteetä, olen edelleen yhdessä koossa ja vauva on pysynyt visusti sisälläni. Kaiken ylimääräisen urheilemisen jälkeen on kyllä tunnin tai kaksi tullut supistuksia, mutta mitään synnytystä tässä ei olla käyntiin saatu. Päivät ovat turhauttavan tylsiä, mutta osaan vielä jotenkin nauttia niistä. Kyllä mä voisin jo mennä synnyttämään, mutta minkäs teet kun pikkumies ei vielä halua syntyä.



Flunssaakin tässä olen ehtinyt sairastaa, mutta nyt alkaa jo vähän helpottaa. Kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa, mutta yskä ja tukkoinen nenä valvottivat aika ilkeästi vielä viime viikolla. Terveydenhoitaja kyllä varoitteli liikkeellä olevasta keuhkokuumeesta, mutta onneksi sitä ei ole täällä näkynyt. Enää olen vain välillä vähän räkäinen ja ääni on toisinaan käheä. Paranemaan päin siis!

Kaksi kertaa olen käynyt neuvolassakin. Ensin oli virtsassa leukkarit kolmella plussalla, mutta tänään ei ollut pissanäytteessä muuta kuin proteiinit ehkä hieman koholla. Missään vaiheessa ei ole ollut tarvetta viedä labraan näytettä.
Perjantaina menen kuitenkin käymään labrassa. Täytyy ottaa verikokeet alhaisen hemoglobiinin vuoksi. Viikko sitten hemoglobiini oli 97 ja tänään enää 83, vaikka olenkin syönyt rautaa. Verikokeella tarkistetaan, onko hb oikeasti noin matala ja jos on, saatetaan mulle tiputella sitten suonensisäisesti rautaa. Kauheasti tässä ei enää ole aikaa mitään hemoglobiiniarvoja nostella ennen synnytystä, siksi tuo rautatippa. En vain saa noita arvoja kohoamaan pelkällä ruokavaliolla ja rautavalmisteilla. On kokeiltu vaikka mitä eri valmisteita, niin nestemäisiä kuin pillereitäkin. En ole käyttänyt maitotuotteita niitä ottaessani. Sen sijaan olen lisännyt c-vitamiinia ruokavalioon. Siitä huolimatta arvot vain ei ole nousseet ja mä en enää jaksaisi taistella niiden kanssa.

Kolmessa viikossa olen onnistunut nostamaan painoani yli kaksi kiloa. Mistä lie nekin tulleet ja mihin ne ovat kropassani asettuneet. Nyt on sitten raskaus tuonut tähän mennessä mulle lisäkiloja jo +16kg. Jos en olisi raskaana ja painaisin tämän verran, laskettaisiin mulla olevan ylipainoa. Onneksi, ainakin toivottavasti, tämä on vain väliaikaista.
Verenpaineet ovat pysyneet normaaleina. Olen niitä kotonakin välillä mittaillut. Syke on jatkuvasti korkea ja terveydenhoitajaopiskelija sitä kovin ihmetteli ja kyseli johtuuko se jännityksestä. En minä mitään jännitä, se on ollut korkealla koko raskauden ajan. Leposyke saattaa välillä olla 130 ja sitten jos innostuu enemmän urheilemaan, niin kyllä sitä ollaan jo melkein tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla.

Neuvolan ikivanha ultrauslaite on mennyt rikki. Enää mulla ei ole mahdollisuutta nähdä pikkumiestä ennen synnytystä. Sydänäänet pystytään toki edelleen kuuntelemaan ja ne ovat olleet aivan kunnossa. Käsikopelolla on vatsan päältä koitettu miten vauva on kohdussa ja pää on aina löytynyt hyvin hyvin alhaalta. Ilmeisesti vauva ei ole vielä aivan täysin kiinnittynyt, mutta ei sekään kaukana ole. En tiedä miten siitä voi nauttia, kun viimeisillään raskaana makaa selällään pedillä ja toiset painelevat vatsaa, mutta mä saan siitä niitä kivoja kylmiä väreitä, jotka nostattavat varmaan kaikki vatsakarvat pystyyn. Olisivat pidempäänkin voineet hiplata. Sf-mitta on tällä hetkellä 33cm, viime viikolla taisi olla vielä 31cm.




Raskausviikkoja on tänään siis 37+6, laskettuun on enää kaksi viikkoa. Monet jouluvauvat ovat jo syntyneet ja malttamattomana odotan omaa vuoroani. Malttamattomana odottaa moni muukin ja välillä on raskasta saada päivästä toiseen kyselyjä siitä, joko jotain tapahtuu, vaikka ihan ymmärrettäväähän se onkin, että muut kyselevät. Siitä vaan tulee pieni painostuksen tunne, eikä asiaa auta se, etten vaan voi itse vaikuttaa synnytyksen ajankohtaan millään tavalla. Olen sanonutkin aina, että kyllä mä sitten ilmoitan kun jotain tapahtuu. Joka päivä mä toivon, että tää olisi se päivä, kun lähdetään ajamaan kohti Taysia. Usko siihen, että jotain tapahtuisi ennen laskettua aikaa, alkaa horjua. Mitä pidemmälle päivät etenee, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että yliajalle tässä mennään. Onneksi pääsen huomenna taas psykologin juttusille ja purkamaan tätä turhautumistani. Nyt vain yritetään jaksaa vielä tämä loppuaika. Pian se oma poika on sylissä, vaikka aika tuntuukin niin kovin pitkältä.

Muistuttelen muuten vielä seurailemaan mua tuolla Youtubessa. Jos täällä on hiljaista, on sinne saattanut silti tulla uutta sisältöä. Viimeksi tänään lisäilin uutta videota mun peruskouluajoista, siitä millainen olin ja miltä näytin milläkin luokalla.

Nyt voisi olla se hetki, kun pohditaan hieman tulevaa synnytystä, lapsi kun voi syntyä oikeastaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Koska en ole milloinkaan kokenut synnytystä, olen sen suhteen aika ulapalla, mutta jo vuosien ajan olen lukenut monia kymmeniä synnytystarinoita, katsonut synnytysvideoita ja selannut esitteitä ja internetin tietolähteitä. Tiedän siis aika hyvin, mitä synnytyksessä tapahtuu tai ei tapahdu ja sen, että jokainen synnytys on erilainen eikä sitä kannata hirveästi suunnitella etukäteen. Ja vaikka olenkin aiheesta lukenut paljon niitä kauhukertomuksiakin, en ole saanut kehitettyä mitään suuria pelkoja synnytystä kohtaan. Miksi pelkäisin, koska vaikka jollain toisella olisi ollut aivan hirveä synnytys, ei se tarkoita sitä, että itselläni olisi sama kohtalo. Etukäteen ei voi tietää, mitä on tulossa, joten en halua myöskään etukäteen hirveästi pelätä mitään.

Tänään on raskausviikkoja koossa tasan 36+2, eli enää on alle neljä viikkoa laskettuun aikaan. Keskiviikkona oli viimeinen lääkärikäynti ennen synnytystä, jossa lääkäri tosin totesi, että tuskin raskaus menee loppuun asti. Tähän asti kaikki ovat olleet vähän sitä mieltä, että yliajalle mentäisiin aikaisten supistelujen takia, mutta alakerran tilanne näyttikin vähän toista. Arvasin heti lääkärin otteista, että jotain muutosta entiseen on tapahtunut. Viimeksi noin kuukausi sitten 9.10. Taysissa, kohdunsuu oli kiinni ja kiinteä ja kohdunkaulaa oli jäljellä 3cm. Tuolloin keskiviikkona tilanne oli se, että kohdunkaulaa oli jäljellä enää 1cm ja kohdunsuu oli pehmeä ja 1cm auki. Ei mulla kuitenkaan oo ollut kipeitä supistuksia, niitä tavallisia harjoitussupistuksia vain ja sellaista menkkajomotusta.

Viimeinkin mä ehdin vain istumaan alas ja antamaan aikaa teille tämän tekstin myötä. Musta tuntuu kuin olisin viikon putkeen juossut edes takaisin, milloin missäkin ja tekemistä on riittänyt. En edes muista milloin olisin viimeksi ehtinyt olla tietokoneella tai milloin mulla olisi ollut sellainen tylsä hetki, ettei mitään tekemistä ole löytynyt. Suurimmaksi osaksi, mun aikani on kulunut muuttotouhuissa ja projekti "kastelahja valmiiksi 12.11. mennessä", onkin vienyt multa sen kaiken lopun ajan. Tälläkin hetkellä tiedän monta asiaa, mitkä pitäisi tehdä, mutta nyt on pakko pitää pieni tauko. Liitoskivut ovat alkaneet vaivaamaan vähän turhan liikaa, eikä asiaan auta muu kuin lepo. Monet ovat muistuttaneet mua lähestyvästä synnytyksestä, mutta itse olen vastannut takaisin, ettei tässä nyt vielä jouda, ei ole aikaa semmoiseen. Eihän siihen synnytyksen ajankohtaan paljoa voi itse vaikuttaa, mutta vielä olisi paljon tehtävää, mitkä pitäisi saada alta pois ennen sitä.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa enemmän niistä isäjutuista. Koko asiaan tulleet muutokset ovat herättäneet mussa vähän ristiriitaisia tunteita, mutta jotenkin ihmeellisesti olen pystynyt ottamaan asian melko neutraalisti vastaan.
Viisi kuukautta sitten, näin viimeisen kerran kun lapseni isän auton perävalot hävisivät puiden taakse. Ennen lähtöään, hän oli tehnyt harvinaisen selväksi, ettei hän enää koskaan kuulu minun tai lapseni elämään. Hän vannoi, ettei koskaan tule mieltään muuttamaan, saatika katumaan päätöstään. Hänestä ei isää tule ja asia on sillä selvä. En häntä enää sen koommin nähnyt ja seuraavan kerran kuulin hänen asioistaan siskoltani, joka kertoi tämän muuttaneen satojen kilometrien päähän meistä. Eikä tuon miehen äitikään oikein antanut toivoa sen suhteen, että hänen poikansa ajatuksissa ainakaan vielä olisi mitään muutosta tullut. Niimpä mulle oli erittäin suuri yllätys, kun yksi aamu mun puhelimeen oli tullut häneltä viesti.



Viestissään hän kiitti mua siitä, etten ollut ihan pystyyn haukkunut häntä sosiaalisessa mediassa ja pyysi anteeksi sitä, ettei ole tässä lapsiasiassa mukana. Hyvin kuulemma tulisin selviämään, ehkä paremminkin ilman häntä ja hänenkin mielestään oli kiva, että olen hänen äitinsä kanssa tekemisissä.
Mulla meni monta tuntia miettiä vastausta tuohon. Aikaa oli kulunut paljon ja olin ehtinyt sulattelemaan hänen päätöstään ja tottua siihen. En kuitenkaan ollut unohtanut mitään, mitä aiemmin oli tapahtunut ja mietin, että pystynkö antamaan hänelle anteeksi. Vaikken hänen kaikkia tekojaan, sanojaan tai päätöksiään olekaan voinut hyväksyä, koin turhaksi alkaa enää vääntämään asioista. Mitä hyötyä olisi riidellä mistään. Oli aika hoitaa asiat, niin kuin aikuiset. Niimpä en vastausviestissäni moittinut häntä mistään vaan yritin ymmärtää, kerroin hieman omia ja lapsen kuulumisia, tarjosin vielä isän paikkaa hänelle ja lopuksi kysyin vähän hänenkin kuulumisiaan. Ja näin olimme murtaneet hiljaisuuden välillämme.

Keskustelu alkoi sujumaan hyvin. Pystyimme keskustelemaan lapsesta ja omista jutuistamme. Kumpikaan ei alkanut haastamaan riitaa ja viesteissämme seikkailivat monta kertaa nauru-emojit. Tuona päivänä, kun sain häneltä sen viestin monien kuukausien jälkeen, hymyilin pitkästä aikaa lähes taukoamatta. Vaikka takaraivossani oli hyvin tallessa kaikki ne kuukausien takaiset muistot, oli helpotus, kun tähänkin tilanteeseen oli tullut muutos parempaan päin. Sovimme myös tapaavamme, kunhan hän pääsisi käymään täällä päin. Päätin, etten viesteillä ala selvittämään sen suuremmin lapseen liittyviä asioita. Ne käsiteltiin viikko sitten, kun istuimme saman pöydän ääressä.

Välimatkaa välillämme on paljon. Hänen työpäivänsä ovat pitkiä ja töitä riittää. Tästä syystä hän ei kovin usein käy täällä, mutta esitin toivomuksen, että edes silloin kun käy, hän ehtisi näkemään poikaansa. Kyllä me siitä arjesta selvitään, ei hänen tarvitse joka päivä, ei edes joka viikko olla läsnä, eikä hänen tarvitse osallistua lapsen hoitoon, jos ei niin tahdo, mutta haluaisin heidän välilleen syntyvän edes jonkinlaisen suhteen. Olisi hienoa, että poika oppisi isänsä tuntemaan ja isä poikansa. Tämä ilmeisesti olisi mahdollista. Vaikka näkemiset ovatkin harvassa, se riittää ainakin minun mielenrauhan luomiseksi.
Varmaan aika monella isäksi tulevalla on samoja ajatuksia kuin tällä joulutonttuni isällä on; en mä osaa olla sellaisten kanssa, en mä ole mitään isämateriaalia, mä rikon sen. Kukapa sitä heti kaikkea osaisikaan ja epävarmuus kuuluu asiaan. Hänen toiveidensa mukaan, en ole häntä jättämässä yksin lapsen kanssa, enkä jätä lasta hänen hoiviinsa siksi aikaa kun itse häviäisin vain jonnekkin. Eihän se tietenkään niin voisikaan mennä. Toki jos isä olisi siinä arjessa mukana päivittäin ja pääsisi opettelemaan lapsen hoitoa, hän voisikin mahdollisesti lapsen kanssa yksinkin olla, mutta meidän tilanne nyt on aivan erilainen.
Isyystesteistä ja elatusmaksuista puhuimme myös ja ne tullaan kyllä hoitamaan ilman, että niistä asioista tarvitsee tapella. Hän jopa lupasi tulla hoitamaan nuo asiat tänne, vaikka se ei olisikaan pakollista. Ja jos hän töiltään ehtii, hän mahdollisesti tulee sairaalaankin meitä katsomaan. Itse synnytykseen en ehkä ole häntä valmis ottamaan.



Mun mielestä on hieno juttu, että nyt me pystytään keskustelemaan asioista ja hänkin oli jo avoimemmin mielin lapsen suhteen. Perhettä meistä ei enää tule, mutta on hienoa, että me vanhemmat ollaan saatu välimme edes jotenkin kuntoon ja lapsellakin tulee mahdollisesti jossain määrin se isä elämässään olemaan. Kaikkea en pysty anteeksi antamaan, mutta en koe tarpeelliseksi niistä vanhoista asioista riidelläkään. Antaa vanhojen asioiden olla ja yritän parhaani mukaan tuota myös noudattaa. Joskus voi olla tilanteita, että mun on hyvin vaikea olla nostamatta niitä esille, mutta kuten sanoin, yritän parhaani. Ei tämä tilanne ehkä parempi voisi enää meidän kohdalla olla. Mä olen tyytyväinen, vaikka joskus saankin taistella ajatuksieni kanssa. Yritän ymmärtää häntä, mutta annan oikeuden myös omiin tunteisiini. On monia eri tapoja käsitellä niitä omia tuntemuksiaan ja mulle niitä hyviä tapoja on keskustelutuokiot psykologin, ystävien ja perheen kanssa, sekä kirjoittaminen. Ja jos joskus oikein ärsyttää, puran ärtymykseni mieluummin johonkin muuhun kuin lapseni isään. En halua millään tapaa vahingoittaa lapseni suhdetta isäänsä ja siksi mä haluan tehdä kaikkeni, että heille se suhde syntyy ja mahdollisimman hyvä sellainen.

Eli melko samalla tavalla meidän elämämme tästä jatkuu kuin tähänkin asti, mutta isän kanta lapseen tai minuun ei ole enää se jyrkkä "EI". Hyvä niin ja toivottavasti tilanne jatkuu näin hyvänä jatkossakin. Millään en olisi tätäkään uskonut ja vieläkin välillä epäilen, voiko tämä edes olla mahdollista. Mulla ei ole suuria odotuksia eikä olettamuksia, joten päivä kerrallaan eteenpäin. Vasta lapsen synnyttyähän sen näkee kunnolla, miten kaikki tulee olemaan.