Keskikesän juhla on ohi taas tältä erää, toivottavasti se sujui teillä kaikilla hyvin. Itsehän olin juhannusaaton mökillä ja illasta tuli käytyä vielä Porissa katsomassa minkälainen meno siellä oli. Uimassa en käynyt, enkä kyllä saunassakaan. Grillailut jäivät mun osalta yhteen pihviin eikä kokkoa ollut. Sen sijaan katsoin vierestä, kun toiset pelasivat lentopalloa, kävin järvellä soutelemassa ja loppuillasta vietimme aikamme kymmentä tikkua laudalla leikkien. Ei satanut, joka oli kovin positiivinen asia, mutta ei kyllä pahemmin Aurinkoakaan näkynyt. Päivä oli pitkä ja olin kyllä melkoisen väsynyt sen jälkeen. Kuulostaa varmaan kovin tylsältä, mutta itselleni oli oikein mieluisa ja sopivan rauhallinen päivä. Olihan se nyt jännittävää ryömiä pitkin kallioita ja puskia yrittäen päästä laudalle potkaisemaan kaikki kymmenen tikkua yläilmoihin ja juosta sitten taas uudestaan puskien varjoihin hiipimään!




Juhannuspäivänä iski joku raskausahdistus. Siksi en ole saanut kirjoitettua teillekään mitään. Siitä se alkoi, kun vaatteet eivät mahtuneet päälle eikä mikään näyttänyt hyvältä. Itkin ja mökötin kuin pikkulapsi. Kolmeen päivään en suostunut olemaan millään tavalla positiivinen. Makasin vain sängyssä, välillä söin, mutta ulos en mennyt. Vettä satoi päivästä toiseen ja minä itkin. Olin hyvin ahdistunut kaikesta. Kasvavasta vatsasta, ihmisten katseista, kysymyksistä ja kommenteista. En halunnut puhua kenenkään kanssa vauvasta ja ajattelin, ettei minusta ole äidiksi. Päässäni pyöri paljon pelkoja. Mietin sitä aikaa kun lapsi on jo maailmassa. Kilpaako me itkemme, eikä mulla tule olemaan omaa elämää enää ollenkaan. Enkö koskaan enää pääse minnekkään ja olenko 24/7 neljän seinän sisällä huudon keskellä. Miten ylipäätään selviän siitä kaikesta. Missä välissä ehdin itse käymään vessassa tai suihkussa. Koska on minun vuoroni syödä ja nukkua...

Tunsin, että jo nyt elämäni on pelkkää vauvaa. Päivästä toiseen saan vastata pelkkiin vauva-aiheisiin kysymyksiin, mutta kun joskus joku kysyisi, että miten minä jaksan. Miten jaksan kaiken sen keskellä kun muut tuijottavat kasvavaa vatsaani, koskettelevat kysymättä lupaa, kommentoivat sitä kuinka tulen aina vaan isommaksi ja isommaksi, yrittävät saada minut pukeutumaan vaatteisiin, joista en pidä, olettavat minun osaavan vastata jokaiseen kysymykseen ja haluavat minun vastaavan niihin heidän mielestään oikealla tavalla. Aivan kuin ympärilläni olisi vahva painostus siihen, kuinka minusta pitäisi tulla se täydellinen äiti, joka tekee kaiken oikein. Olen saanut paljon ohjeistusta siitä, miten pitäisi toimia ja tehdä. Haluaisin kuitenkin tehdä asiat niin kuin itsestäni parhaalta tuntuu ja kaikille se ei tunnu aina olevan heidän mielestään oikea tapa. Sittenkö olenkin paska äiti? Ei kukaan mitään pahaa varmaankaan tarkoittanut, mutta se kaikki vain tuntui pahalta.

Iltaisin itkin ja ylläni leijaili musta pilvi. Mietin, että olenko vain itsekäs, joka valittaa turhasta. Olen alusta asti tiennyt, miten lapsi tulee muuttamaan elämää. Realistisesti olen sen asian osannut ajatella ja silti olen ottanut haasteen vastaan. En silti voinut olotilalleni mitään. Googletin asiaa ja sen mukaan en ollut ainoa, jota raskaus ahdisti. Se on yksi elämän suurimpia muutoksia ja tottakai se vaikuttaa myös psyykkisesti. Tuntui pahalta, että olin kiukkuinen koko ajan kaikille. Toisille taas olin äärimmäisen kateellinen. Niille, jotka viettivät mukavaa kesälomaa tehden vaikka mitä ja itse makasin peiton alla. Keväällä ajattelin, että tänä kesänä teen kaikkea mahdollista, kun vielä pystyn. Tähän mennessä en ole tehnyt vielä mitään. Olen haaveillut telttailusta, saaristossa lomailusta, tapahtumarikkaista päivistä, kesälomareissuista ja kaikesta semmoisesta, mitä pienen lapsen kanssa on vaikea toteuttaa. Nämä kaikki ovat jääneet, koska taloudellisesti en tähän kaikkeen kykene enkä tiedä kenen kanssa niitä edes toteuttaisin, jos voisin. Se pisti kovasti harmittamaan ja tuntui, etten enää koskaan pääse tekemään mitään kivaa.

Vihdoin ja viimein eilen, tämä kauhea masentuneisuus loppui. Aurinko alkoi paistamaan, oli lämmin ja vietin päiväni eläinten parissa Raisiossa. Kärsin allergiasta, mutta tukkoisuudesta ja silmien kutinasta huolimatta, oli kiva olla tallilla ja katsoa muiden ratsastusta. Itse en ratsastanut, enkä taida enää raskausaikana ratsastaa. Taitoni ovat sen verran heikot, enkä halua ottaa sitä riskiä, että putoaisin selästä. Kävin kolme kertaa viiden tunnin aikana lenkkeilyttämässä koiria. Pääsin kulkemaan uudessa ympäristössä pitkin metsiä, mutta myös lähellä keskustaa. Samalla juttelin lenkkiseurani kanssa syvällisiä ja söin kesän ensimmäiset mustikat. Oli kuuma ja paloin. Tunsin oloni kotoisaksi vaikka ympäristö oli vieras. Innostukseni lähellä rannikkoa asumisesta nousi jälleen pintaan. Voi kuinka ihanaa olisi asua lähellä merta, kallioiden keskellä. Kun pääsen rannikolle tai saaristoon, sieluni lepää ja olo on suorastaan taivaallinen.






Tällä hetkellä oloni on siis paljon parempi! Ostin kassillisen vaatteita vauvalle kirpparilta ja odotan innolla puolentoista viikon päästä alkavaa lasten kesäleiriä, jonne menen ohjaajaksi ja jonka jälkeen suuntaamme isän, äidin ja veljen kanssa Turkuun ja Raumalle. On minulla siis jotain kesäsuunnitelmia kuitenkin ja tuo viikko tulee olemaan varmasti erittäin mieluisa! Sitä ennen vietän vielä hetken Vammalassa, teen töitä, käyn sokerirasitustestissä ja suunnitelmissa on jopa päiväreissu Helsinkiin pikkuveljen kanssa. Kyllä tuo Aurinko näköjään tähänkin risukasaan paistaa ja taidan pistää tuon aikaisemman ahdistuksen suurimmaksi osaksi hormonien piikkiin.

Edellinen postaus sai aikaan aikamoisen katselumäärän ja herätti keskustelua, jonka kyllä arvasin jo siinä vaiheessa kun sen julkaisin. Hienoa, että olette ottaneet kantaa ja kiitos paljon kaikista tsempeistä!<3 Lapsen isättömäksi jääminen oli aikamoinen "pommi". Minulle ei niinkään mikään yllätys. Olin jo enteillyt, että niin siinä tulee käymään, että toinen nostaa kädet ylös ja häipyy kuvioista. Pari päivää olen saanut asiaa tässä sulatella ja fiilikset ovat tällä hetkellä hyvät. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi näin.

En ole suostunut teille lukijoille kertomaan aivan kaikkea, mitä lapsen isän kanssa on tapahtunut sen jälkeen kun muutin Vilppulaan. En ole tarkalleen kertonut syitä, miksi jätin hänet. En ole kertonut ongelmista, mitä siitä hänen kanssaan seurasi. Olen kertonut kaikesta vain hyvin pienen osan. Se vaikuttaa tietenkin siihen, miten te näette kokonaiskuvan. Se on teille aivan erilainen kuin minulle ja niille, jotka tietävät kaiken. Siltikään en aio kaikista asioista puhua. Teidän ei tarvitse tietää kaikkea. Teille riittää tieto siitä, että yhteiselostamme ei vaan tullut mitään. Oli monia syitä, miksei. Yritin, ettei olisi tarvinnut erota, mutta loppujen lopuksi se oli ainoa järkevä vaihtoehto. Siitä hän toki otti itseensä, jonka ymmärsin kyllä. Hänen kanssaan tuli ongelmia, jotka kariutuivat niin suuriksi, että ne ratkesivat vasta kun turvauduin virkavaltaan. Jätin miehen omaan rauhaansa, kunnes hän rauhottui ja saimme välimme taas siihen kuntoon, että pystyimme oleskelemaan samassa tilassa. Ilmeisesti hän sai siitä sellaisen kuvan, että meistä voisi tulla vielä jotain, mikä ei pitänyt omalta puoleltani missään vaiheessa paikkaansa. Tein sen hänelle selväksi uudestaan ja sitten tuli tämä, josta viimeksi kirjoitin. Hän häipyi ja tuntuu, että syyn siitä hän lankeaa minun niskaan. Koska en aio hänen kanssaan elää, ei lapsi saa isää. "Kaikki tai ei mitään". Tällä asialla hän on kiristänyt minua jo aiemminkin. Vaan minuapa ei tuollaiset kiristykset kiinnosta, sitten saa ihan vapaasti poistua meidän elämästämme. Emme kaipaa tuollaista ihmistä meidän lähellemme. Tuollaisesta käytöksestä huomaa, ettei häntä mikään lapsi kiinnostanut. Jos nyt niin kauheasti olisi, tuskin hän olisi antanut sen asian vaikuttaa isä-lapsi suhteeseen, ettemme me vanhemmat ole yhdessä. Tiedän kuinka miehet kokevat raskauden eri tavalla kuin naiset ja kuinka he saattavat herätä siihen vähän myöhemmin, tiedän kuinka hän voi olla vain vihainen ja suuttunut erosta ja kaikesta, mutta jos kaikesta ymmärryksestäni häntä kohtaan, selittelyistä ja tulevan lapsikuvion suunnitteluista huolimatta vastaus on "Ei kiinnosta, enkä tule katumaan", saa siinä vaiheessa pysyäkin poissa. Kyllä lapsi saa tietää juurensa ja varmasti isoäitinsä kautta tunteakin, joten tuskin tässä mitään suurta vahinkoa aikaan saadaan.

Tämä asia saa nyt kuitenkin tältä erää jäädä tähän, joten siirtykäämme muihin aiheisiin.
Olen alkanut tuntemaan pikku vipeltäjän liikkeitä! Varsinkin iltaisin, kun makaa hiljaa paikallaan sängyssä, voi tuntea pieniä hentoja potkuja ja liikehdintää. Aiemmin olen tuntenut paljonkin kuplintaa ja möyrintää mahassa, mutta ne ovat olleet suoliston elämöintiä. Nämä uudet tuntemukset ovat aivan erilaisia ja tulevat oikeasta suunnastakin. Niihin vaan täytyy keskittyä, jotta ne huomaa. Ei ainakaan ole olo kovin yksinäinen, kun pieni laittaa jumppailut käyntiin. Pikkuhiljaa alkaa tuntea olonsa raskaana olevaksi ja maha kasvaa hiljalleen aina vaan suuremmaksi. Vieraat ihmiset, jotka eivät raskaudesta tiedä, kuvittelevat minun varmaan vaan lihoneen, mutta asiasta tietävät katsovat tämän kyllä jo raskausmahaksi. Iltaa kohden mahasta tulee melkoinen pallo ja näytän olevan jo paljon pidemmälläkin tässä raskaudessa. Nyt on raskausviikkoja 16+1 ja olo on oikein hyvä. Ainoat tuntemukset kohdistuvat mahan alueelle. On kipuilua, kiristyksen tunnetta ja pientä painetta. Joskus tuntuu kuin vanne kiristäisi koko vartalon ympäri lantion kohdalta ja silloin kyllä tekisi melkein mieli pari tuskankyyneltä tirauttaa. Kipulääkkeitä en ole kuitenkaan joutunut vielä kertaakaan käyttämään ja vältän niitä kyllä niin paljon kuin mahdollista.
Sokerirasitukseen varasin ajan 6.7. ja vielä ei jännitä. Monet sanovat sen olevan aivan kamalaa, osa kertoo selvinneensä siitä oikein hienosti. Aion mennä sinne aivan avoimin mielin, enkä välitä "pelotteluista". Kaikki kun kokevat senkin niin yksilöllisesti, että turha murehtia sitä etukäteen. Pääasia, että saadaan selvyys, onko kaikki kunnossa sillä saralla.

Nyt ei kumminkaan ole mitään tämän kummempaa päiviteltävää. On aika siirtyä Juhannuksen viettoon ja jo kuudetta kertaa peräkkäin vietän sen Vammalassa mökkielämän parissa. Kumpa ei ihan koko aikaa kuitenkaan sataisi vettä ja hyttysetkin saisivat viettää aikaansa muualla kuin mun säärilläni ja käsivarsillani.
Toivotan teille kaikille oikein hyvää Juhannusta, pitäkää itsestänne ja läheisistänne huolta, ettei satu mitään kamaluuksia ja olkaahan nätisti! Palataan asiaan sitten taas Juhannuksen jälkeen.

HUOM. Suosittelen lukemaan postaukseni Miksi odotan lasta yksin? ennen tämän lukemista, jos et vielä ole sitä lukenut. Ihan vain siksi, että tiedostaa lapsen isän aiemmin halunneen tämän lapsen ja on ollut halukas ryhtymään isäksi ja tietäisi vähän taustoja.

Päässäni kiehuu. En voi edes sanoin kuvailla kuinka pettynyt ja vihainen olen. Enkä voi edes ymmärtää, miten joku voi olla sellainen ihminen kun on.
Päivä meni ihan hyvin. Pistin pyykit kuivumasta oikeille paikoilleen, kävin kaupassa kahteen otteeseen, pesin vanhoja ikkunoita sisustamista varten ja tein marjapiirakkaa. Kaikki oli hienosti, kunnes kotiovelleni ilmestyi lapseni isä. Tuli hakemaan tavaroitaan, jotka olin vielä jostain nurkista löytänyt. Otin puheeksi sitten sen, kuinka hänestä ei ollut kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Kysyin, että eikö häntä oma lapsi kiinnosta.
Ei kuulemma kiinnosta.

Teki harvinaisen selväksi, ettei aio isäksi ryhtyä. (Ilmeisesti siksi, koska en halua olla hänen kanssaan, en halua asua hänen kanssaan ja tahtoisin mennä elämässäni eteenpäin)
Kyselin, että entä jos hän tulee katumapäälle? Ei kuulemma tule, KOSKAAN. Ei silloin kun lapsi on maailmassa. Ei edes silloin kun näkee lapsen tietäen, että se on hänen.
Entäs kun hänen äitinsä haluaa kuitenkin olla lapsenlapsensa elämässä mukana? Saa kuulemma olla ihan vapaasti, ei häntä kiinnosta.
Sanoin, että ei hän voi tehdä niin, että joskus haluaakin olla isä ja seuraavassa hetkessä taas ei todellakaan. Päätös oli tehtävä ja hän teki päätöksensä. Päätös oli poistua lapsen elämästä. Hän ei aio kantaa vastuutaan teoistaan. Käskin kasvaa aikuiseksi.
Kysyin, että ilmeisesti ei tarvitse alkaa huoltajuudesta taistelemaan. Ei tarvitse, saan huoltajuuden kokonaan itselleni.
Vielä yhden kysymyksen esitin.
- Onko sulla pokkaa sanoa itse lapselle kasvotusten, että et kadu sitä ettet ole hänelle isä?
- On.
Ja niin hän nousi ylös, astui ulos ovesta ja poistui elämästämme.

Istuin ja itkin. En siksi, että minusta olisi kamalaa jäädä yksinhuoltajaksi. Itkin vain ja ainoastaan lapsen vuoksi. Joutuuko hän nyt kasvamaan ilman isää ja mitä se sitten hänelle aiheuttaa? Entä kun tulee se aika, kun lapsi kysyy, miksei hänellä ole isää. Kerronko suoran totuuden vai kaunistelenko asiaa?
En vain voi ymmärtää. En millään tavalla. Kuinka joku voi vaan hylätä oman lapsensa, eikä se tunnu missään. Miten ei koe tarvetta kantaa vastuuta teoistaan. Millainen sellainen ihminen on muussa elämässä..

Rakastan tulevaa lastani enemmän kuin mitään koko maailmassa. En voisi hänestä luopua ja teen kaikkeni, että hänen elämänsä on täynnä rakkautta ja huolenpitoa. Pidän huolen siitä, että hän kokee olevansa tärkeä. Hänellä on aina paikka äidin sylissä ja suojelen häntä kaikelta pahalta. Nyt ja aina. Kaikesta huolimatta, tuli vastaan mitä tahansa.

Nyt en voi muuta kuin ihmetellä ja yrittää saada verenpaineeni laskemaan.

Vaikka raskaus onkin edennyt vasta neljännen kuun loppupuolelle, on jotain hankintoja tullut jo tehtyä. Vaatekaupoissa kierrän aina lastenvaateosastot läpi, mutta vain kerran olen jotain sieltä löytänyt. Tuntuu, etten osaa ostaa mitään neutraalia tai sellaista mikä sopisi kummallekin sukupuolelle. Ennen sikiöseulontaa, koko ajatus vaatteiden ostamisesta tuntui oudolta. Mahaa ei ollut ja mistään en mitään tiedä. En tiedä minkälaiset vaatteet olisivat helpoin pukea pienelle vauvalle tai minkä kokoisia niiden pitäisi olla. Kuinka nopeasti lapset edes kasvavat? Tarvitseeko ostaa monesta eri kokoluokasta ja kuinka suurikokoisiksi asti? Mitä vauvoille edes puetaan päälle, varsinkin talvella?
Ja entäs ne kaikki muut hankinnat. Mitä kaikkea edes tarvitsee ostaa vaatteiden, tuttipullojen, vaunujen ja pinnasängyn lisäksi? Olen aivan pihalla, mutta uskon, että selviän tästäkin uudesta tilanteesta ja kun lapsi tulee maailmaan, on hänelle kaikki tarvittava valmiina. Netistä olen selaillut listoja, missä on lueteltu, mitä kaikkea olisi hyvä olla. Kyllä niillä ihan hyvään vauhtiin pääsee. Oma perheenikin varmasti auttaa uutta äitiä pulassa.

Ihan ensimmäiset jutut vauvalle tulivat äidiltäni. Kahdet housut ja uniriepu. Se hetki, kun hän ojensi ne minulle ja toivotti hyvää syntymäpäivää, oli todella outo, mutta samalla olin niin onnellinen. Silloin ajattelin, että ei hitto, meille tulee oikeasti vauva, musta tulee oikeasti äiti! Äitini oli osannut valita hyvät värit eli sellaiset neutraalit. Harmaa ja valkoinen miellyttävät muutenkin silmääni.
Sitten tein itse ensimmäiset vaateostokseni. KappAhlissa tuli vastaan kaksi aivan ihanaa yöpukua ja pakkohan ne oli ostaa. Samalla ostin pienen pienet sukat. Kassalla kysyivät laitetaanko pakettiin. Ei laiteta ei.
Kirpputoreilta metsästän aina vaatteita, mutta tuntuu, että kaikki ovat suoraan tytöille tai pojille suunnattuja. Tai sitten en vain osaa. En halua liikaa määritellä tyttöjen ja poikien väriä ja sitä mitä kummallekkin voi pukea. Tässä vaiheessa kaikki tuommoinen tuntuu vaan niin vaikealta. Rakenneultran jälkeen varmaan alkaakin himoshoppailu vaatteiden suhteen, jos pienokainen näyttää sukupuolensa. Toki täytyy vähän varovainen olla, jos ei sukupuoliennuste pidäkkään paikkaansa. Kirppikseltä olen löytänyt jopa kaksi vaatekappaletta. Sellaisen suloisen "karhuhaalarin" ja yhden bodyn. Karhuhaalari on tosin kokoa 50, että saapa nähdä mahtuuko se koskaan lapselle. Talvella kun kumminkin syntyy, niin ajattelin, josko synnäriltä tuodessa mahtuisi siihen lämpöiseen pukuun.
Näköjään eläinkuosiset vaatteet on mun mieleen, mutta eiköhän joukkoon ilmesty jossain vaiheessa jotain muutakin.



Lapsen tulevan kummitädin kanssa pyörimme Tampereella sikiöseulonnan jälkeen, lähinnä vaatteita katsellen ja ostellen. Kävimme kuitenkin myös Suomalaisessa kirjakaupassa ja siellä oli aivan ihania vauvakirjoja ja monia erilaisia. Yksi kirja kesti täysi-ikäisyyteen saakka, toinen oli muumiaiheinen ja kolmas sellainen tavallinen. Ihastuimme molemmat kuitenkin yhteen vauvakirjaan, joka oli vain ensimmäisen ikävuoden ajaksi, mutta sisällöltään hyvin miellyttävä ja suloinen. Myös ulkoisesti kirja pisti heti silmään. Silloin jätimme kirjan vielä hyllyyn, mutta pari viikkoa myöhemmin palasin hakemaan sen. Se oli vain pakko saada. Sain jo nyt täyttää siihen joitain kohtia. Voihan sitä sitten hankkia sellaisen tavallisenkin vauvakirjan tuon lisäksi, jos siltä tuntuu.
Tuolla samaisella kirjanhakureissulla ostin myös ensimmäiset tutit. Erityisesti ihastuin yötutteihin, jotka hohtavat pimeässä.




Tällä hetkellä viimeisin ja suurin hankinta on ollut Emmaljungan Cerox yhdistelmävaunut. Selailin pari päivää Tori.fi:stä vaunuja ja kyseiset vaunut miellyttivät heti silmää, eikä hintaa ollut kuin 100€. Olen aina haaveillut Emmaljungan vaunuista, eikä niissä tuntunut olevan mitään vikaa. En tehnyt ostopäätöstä kuitenkaan heti vaan kävin kaikki vaihtoehdot läpi ja mietin asiaa vielä yön yli. Googlesta hain tietoa vaunuista ja muiden kokemuksia niistä. Seuraavana aamuna laitoin viestiä myyjälle ja jo samana päivänä kävin ne hakemassa. Vaunut ovat täysin ehjät ja siistit. Renkaat täytyy mahdollisesti jossain vaiheessa vaihtaa, mutta kyllä niillä vielä pääsee kulkemaan. Mukana sain pari lakanaa kopan pohjalle, hyttysverkon ja sadesuojan. Työntöaisan saa käännettyä toiselle puolelle ja on hienoa, että vaunuista saa myöhemmin rattaat. Ei tarvitse niitä sitten enää miettiä.
Vaunut ovat nyt olohuoneen nurkassa säilytyksessä ja en malta odottaa, että pääsisi vaunuilemaan. Kissakin on ilmeisen kiintynyt niihin, sillä on vallannut ne omaksi nukkumapaikakseen. Olen kyllä todella tyytyväinen tähän hankintaan.

Terveisiä neuvolasta!
Tänään oli siis raskauden toinen neuvola, raskausviikolla 15+2. Odotin sitä jo kovasti, sillä tällä kertaa mulla oli paljon asiaa ja vähän kysyttävääkin. Tiesin, että pääsen näkemään pikkuisen ja kuulemaan sydänäänet. Jännitin, tuleeko sanomista siitä miten syön ja miten siellä otetaan vastaan tieto yksinodotuksesta. Tähän asti siellä siis oltiin siinä käsityksessä, että mies on aktiivisesti kuvioissa mukana.

Aamulla herätessä, mulla oli aivan hirveä pissahätä ja vatsaan sattui sen takia. Kohtu kai painaa virtsarakkoa sen verran, että jos se on täynnä, tuntuu ikävältä. Kärsin kumminkin neuvolaan asti, että sain annettua kunnollisen virtsanäytteen. Siinä olikin kaikki kunnossa.




Neuvolatäti kävi läpi papereita, joita olin täytellyt ja selitin missä mennään. Hän ymmärsi ja sanoi, että kyllä tästä selvitään, ei ole mitään hätää. En ole ensimmäinen, joka on tässä tilanteessa ja apua on saatavilla. Hän kertoi neuvolan varhaisesta perhetyöstä, jossa apua tarjotaan vauvaa odottaville ja pienten lasten perheille. Perhetyöntekijät tekevät kotikäyntejä, joilla suunnitellaan minkälaista tukea tarvitaan. Siinä huomioidaan joustavasti perheen toiveet ja voimavarat. He voivat esimerkiksi tehdä ruokaa, viedä lapsen vaunulenkille siksi aikaa, että äiti saa nukkua tai pitää lapsesta huolta sen aikaa kun äiti käy vaikka parturissa. Otan heihin yhteyttä, jos koen sen tarpeelliseksi.
Lisäksi täällä toimii MLL:n piiristä äitiryhmä, joka järjestää tekemistä äideille, esimerkiksi yhteisiä vaunulenkkejä. Siellä tapaa muita samassa tilanteessa olevia ja pääsee keskustelemaan ja jakamaan ajatuksiaan muiden kanssa.
Sovittiin, että käyn juttelemassa näistä asioista vielä lisää jonkun asiantuntijan kanssa. Hän ottaa minuun yhteyttä ja sovimme ajan milloin tapaamme. Eihän siitä mitään haittakaan ole, niin miksi en menisi. Sehän voi vaan helpottaa oloani kun saan purkaa tunteitani ja ajatuksiani, saan apua, tukea ja ymmärrystä.

Verenpaine oli hyvä, 103/68, pulssi 93. Hemoglobiini oli 117, eli yhden numeron verran laskenut edellisestä alaspäin. Kehoitettiin aloittamaan raudan syöminen ja lisäämään sitä myös ruokavalioon. Paino oli nyt 49,4kg, eli lähtöpainosta on tullut +2,2kg lisää.

Sitten otin puheeksi raskausajan diabeteksen. Sukurasitetta siihen siis löytyy ja sain lähetteen sokerirasitustestiin. Varaan netin kautta siihen itse ajan Juhannuksen jälkeen. Jos verensokereissa on jotain, eli ovat viitearvoja korkeammalla, saan kotiini verensokerimittarin ja mittaan viikon ajan neljä kertaa päivässä verensokereitani. Jos verensokerit ovat paljon viitearvoja korkeammat, menen suoraan Taysiin arviointiin, jossa pohditaan miten hoidetaan. Jos taas verensokereissa ei ole mitään häikkää, tehdään uusi testi myöhemmin. Nyt jo ohjeistettiin siirtymään diabetesruokavalioon, josta sainkin tietoa parin paperin verran. Onneksi diabeetikon elämä on mulle jo ennestään tuttua, niin en ole ihan hirveän pihalla kaikesta. Sikiön painoa tullaan tarkkailemaan koko raskauden ajan, koska mun kokoinen ihminen ei mitään kovin isoa lasta ulos ponnista. Raskausdiabetes saattaa siis johtaa sikiön suurikokoisuuteen, jonka vuoksi synnytysvaurioiden riski lisääntyy. Tämän vuoksi saatetaan joutua synnyttämään keisarinleikkauksella. Vastasyntyneellä lapsella verensokerit voivat heitellä rajusti, joka vaatii taas oman hoitonsa. Kovasti toivon, ettei puhkea raskausdiabetestä, mutta onneksi sitäkin voidaan hoitaa ja nykypäivänä seurataan kaikkea tarkasti ja ollaan hyvissä käsissä.

Lopuksi vilkaistiin, miltä kohdussa näyttää. Pikku riiviö oli hyvin kiukkuinen siitä, kun hänen rauhaansa häirittiin. Potki vastaan minkä kerkesi, pyöri kuin väkkärä ympäriinsä ja vaihteli asentoa jatkuvasti. Neuvolatäti sanoi, että "Kylläpäs sitä nyt niin ketuttaa, tästä kaverista mää tykkään!". Äitinsä on ainakin yhtä itsepäinen ja kiukkuinen tapaus...
Sydänäänetkin kuunneltiin ja sen suhteen meinasi olla välillä vaikeuksia kun kaveri aina meni karkuun. Sitten vain metsästettiin vipeltäjä uudestaan anturin alle. Kuuneltiin sydämen sykettä pitkät ajat ja äänitin sitä 24 sekunnin verran puhelimeeni. Saa sitten kuunnella niitä myöhemminkin, kun en itselleni ole kotidoppleria hankkinut, jolla voisi kuunnella sydänääniä. Syke vaihteli 140-150 välillä. Lapsiveden määrä oli normaali, liikkeet normaalit ja kaikki muutenkin kunnossa.

Neuvolakäynnistä jäi hyvä fiilis ja seuraava aika onkin sitten 19.7. ja sitä ennen ehdin käymään siellä sokerirasitustestissä.

Rv 15+1

"Tämän viikon alussa sikiö on 13 viikkoa vanha. Vartalo kasvaa nyt huippuvauhtia ja jalat pitenevät samalla kun luusto vahvistuu. Myös lihakset vahvistuvat, joten pian voit tuntea sikiön vilkkaat liikkeet. Tällä viikolla korvat saavuttavat lähes lopullisen paikkansa ja ovat selvästi nähtävissä. Nyt pikkuinen näyttää aivan pienoiskokoiselta vauvalta. Iho on lähes läpinäkyvä, joten kaikki verisuonet kuultavat läpi. Iholle muodostuu ohut untuvakarva, joka tulee peittämään koko kehon aina syntymään saakka."
- Vau.fi

Uusi raskausviikko lähti taas eilen käyntiin. 16. raskausviikko tarkoittaa 15+0-15+6 välistä aikaa.
Vointi on ihan hyvä. Ei ole pahoinvointia, ruuat menevät alas normaaliin tapaan, tosin annoskoot ovat pienempiä. Suurimmat ällötykset ovat tippuneet kyydistä pois eikä ruuan suhteen tunnu olevan enää sen ihmeellisempiä ongelmia. Yhtään en tykkää kebab-pizzerioiden pizzoista, mutta Kotipizzan pizzojen tomaattikastike himottaisi. Kaikki tuore on parasta ja innolla odotan, että torilta saa kotimaisia mansikoita ja herneitä. Mannapuurokin maistuisi ja uudet perunat..
Missään vaiheessa ei iskenyt sitä 24/7 krapulaa. Ei jatkuvaa oksentamista, vaikka äiti sillä aina pelotteli, hänellä kun on aina ollut se kohtalo. Toki tuli paha olo, jos ei muistanut syödä ja jos taas söi liian paljon, tuli silloinkin pahoinvointia. Kerran vain oksensin ja sekin oli päivää ennen sikiöseulontaa. Eipä tässä ollutkaan tarvinnut viimeiseen seitsemään vuoteen oksentaa, joten eiköhän se ollut jo aikakin.

Tällä hetkellä vaivaavat satunnainen ärsyttävä päänsärky, alavatsakivut ja pyörrytys silloin tällöin. Päänsärky ei ole niin kovaa, että ottaisin siihen särkylääkettä, mutta inhottavalta se tuntuu. Alavatsakivut muistuttavat menkkakipuja. Niitä on ollut koko raskauden ajan, mutta ovat lisääntyneet ja koventuneet mitä pidemmälle raskaus on edennyt. Ilmeisesti siis johtuu kohdun kasvamisesta. Ne hetket kun heikottaa suunnattoman paljon, raajoista loppuu voimat ja silmissä pimenee, ovat kamalia. Sydän hakkaa hullun lailla ja henkeä täytyy lähes haukkoa. Näitä tulee, jos ei ole muistanut syödä tai juoda riittävästi tai on urheillut. Silloin ei pysty olemaan pystyssä tai muuten pyörtyisi varmasti. Joskus näitä tulee useita kertoja päivässä, joskus muutaman kerran viikossa tai sitten saattaa olla viikko tai kaksi, ettei niitä tule ollenkaan. Yhtenä päivänä soitin jo neuvolaankin tästä kun olo ei meinannut millään helpottaa. Se nyt ei paljoa auttanut, koska ei kolmen jälkeen kukaan enää vastannut puhelimeen.
Vatsaa tietysti turvottaa varsinkin iltaisin jonkin verran, mutta omaan silmään se on kyllä jo muutakin. Jos pitää löysää paitaa, ei mahaa huomaa ollenkaan, mutta jos vähänkin kireämpää vaatetta pitää yllään, maha pömpöttää ihan mukavasti jo aamusta. Kaippa se raskausmaha alkaa siitä pikkuhiljaa kasvaa.



Sanotaan, että raskauden toinen kolmannes on energisintä aikaa. Vielä se ei ole kauheasti näkynyt, mutta jos alkuraskauteen vertaa, niin sitten tämä pitää paikkansa. Jaksan tehdä enemmän kaikkea ja jaksan olla jopa useimmat päivät kokonaan hereillä, mutta ei energisyyteni vielä ole sitä luokkaa, mitä se oli ennen raskautta. Väsyn edelleen helpommin ja jotkut asiat vaativat suuriakin ponnistuksia. Toissapäivänä sain vaatehuoneen siivottua, mikä oli suuri saavutus. Ennen kaikki aikani meni nukkumiseen. Olin päivästä vain muutaman tunnin virkeä. Nyt sentään käyn ulkona, pyöräilen, siivoan ja teen ruokaa. Jaksan lähteä ihmisten ilmoille ja jos vain pääsen jonnekkin, olen siitä hyvin mielissäni. Kotona tahtoo olla välillä hieman tylsää.. Onneksi pikkuveljelläni on kesäloma. Lähes päivittäin kysyn ehtisikö hän viettämään siskonsa kanssa aikaa ja useimmiten ehtiikin. Hän on luonani yötä, käydään pyöräilemässä, jäätelöllä satamassa, heittelemässä frisbeegolfia ja usein hän auttaa kotitöissä ja kantaa ruokaostokseni kotiin. Toimiimpa hän omana talonmiehenänikin. Lamput vaihtaa kattoon, polkupyörän korjasi ja tekee muutkin pikkuhommat mitä tarvitsee. Kun olin kaksi viikkoa pois kotoa, hän hoiti kissaa sen ajan. Hän on suuri apu ja kiva kaveri, jonka kanssa touhuta kaikenlaista. Ei haittaa, vaikka meillä onkin 7½ vuotta ikäeroa. Kesän aikana meidän olisi tarkoitus lähteä vielä kahdestaan telttaretkelle.

Nyt keskitytään mahan kasvattamiseen, yritetään pitää omasta hyvinvoinnista huolta, nautitaan kesäpäivistä ja välillä käydään töissä lapsia moikkaamassa. Tänään ei aamulla ennen töihiin lähtöä housut enää menneetkään kiinni.. Hiuspompula pelasti tällä kertaa, mutta kai sitä täytyy siirtyä löysempiin housuihin. Näillä mennään eteenpäin ja huomenna koittaakin raskauden toinen neuvola! Saa nähdä paljonko paino on noussut, onko verenpaineet taivaissa, hemoglobiinit matalat ja onko virtsanäytteessa kaikki ok. Näistä kerron sitten lisää neuvolan jälkeen.

Aikaisemmissa postauksissa on nyt käsitelty mennyttä aikaa, kaikkea sitä mitä tähän mennessä on jo ehtinyt tapahtumaan. Joillekkin on saattanut herätä kysymyksiä tilanteeseeni liittyen, koska en ole siitä vielä sen enempää kertonut. Lapsen isä on ollut mukana neuvolassa ja ultrassa, mutta silti odotan lasta yksin. Miksi? Mikä on tämä kuvio? Joudumme jälleen menemään ajassa hieman taaksepäin, jotta voin vastata tähän kysymykseen. Kaikkia yksityiskohtia en kuitenkaan tuo blogissani julki, mutta etteköhän te aika hyvin pääse selville kaikesta.

Kaikki alkaa tämän vuoden helmikuusta. Elin elämääni Vammalassa, rinnallani mies, jonka kanssa olin seurustellut jo viisi vuotta. Kaikki oli hyvin. Olin päättänyt, että ryhdistäydyn. Etsin töitä ja panostan enemmän parisuhteeseen. Yhtäkkiä se kaikki päättyi. Mies halusi erota. Pahin pelkoni kävi toteen ja menetin elämäni rakkauden. Hän löysi rinnalleen uuden rakkauden. En kestänyt katsoa sitä, joten muutin pois takaisin paikkakunnalle, josta olin lähtöisin. Pääsin perheeni ja monien muiden sukulaisteni lähelle.

Viikko eron jälkeen, olin siskoni luona yökylässä. Kerrottakoon, että hänkin on raskaana ja hänen laskettu aika on syyskuussa. Myöhään illalla mietin, että perhana, otetaan nyt kaikki "ilo" irti sinkkuudesta ja latasin Tinderin. Aloitin selaamisen, mutta eipä siellä kukaan miellyttänyt. Kirosin, kun vahingossa vetäisin oikealle, jonkun tyypin kohdalla. Toivottavasti ei laita viestiä! Meni vartti ja sieltähän se viesti tuli. En tiedä miksi, mutta vastailin esitettyihin kysymyksiin. Antoi puhelinnumeronsa, jotta voitaisiin viestitellä paremmin. Seuraavana päivänä taisinkin laittaa viestiä, kun mies valitti Tinderin hitautta. Viestittelimme pari viikkoa, kunnes tapasimme kahteen otteeseen. Tyyppi oli ihan jees ja hän vaikutti ainakin todella kiinnostuneelta. Eräänä yönä hän ajoi tunnin matkan Tampereelle baariin vain siksi, koska minä olin siellä ja pyysin. Sieltä hän tuli luokseni yöksi. Tunnettuamme kolme viikkoa, aloimme virallisesti seurustella.

En päässyt heti muuttamaan Vammalasta pois. Jouduin odottamaan uuteen asuntoon pääsyä 1½ kuukautta. Sinä aikana vietin aikani Tinder-miehen luona. Välillä teimme juttuja yhdessä, mutta hän kävi myös töissä. Ne ajat oleskelin yksinäni hänen asunnollaan. Hän tapasi perheeni ja minä hänen ystäviään. Näinä aikoina, yhteinen lapsemme sai alkunsa.

Muutettuani Vammalasta pois Vilppulaan, eli tänne missä nyt asun, alkoivat vaikeudet. Mies ei enää ollut asunnollaan vaan lähestulkoon asui luonani. Ajattelimme säästävämme rahaa, jos hänen asuntonsa annettaisiin pois. Niimpä hän toi tavaransa luokseni ja muutti virallisesti kanssani saman katon alle. Yhdessä asuminen ei kumminkaan ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Olin hyvin ahdistunut, stressaantunut ja sen kyllä huomasi. Mies vaan sanoi, että älä nyt, kyllä kaikki järjestyy. Niinhän ne järjestyi, kun minä kirjaimellisesti heitin hänet ulos ja erosin hänestä. Syitä oli monia ja tästä tapahtumasta en enempää kerro. Sen voin sanoa, että se asia on sovittu ja sille on jopa jo yhdessä naureskeltukin.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Ero, muutto, uusi kumppani, raskaus ja yhteenmuutto, kaikki kahden kuukauden aikana. Onko ihme, etten kestänyt sitä. Olo helpottui heti kun sain asua yksin ja olin taas muutenkin yksin. Tuntui, että pystyi jopa hengittämään.
Tällä hetkellä olemme lapsen isän kanssa ihan väleissä, mutta emme näe toisiamme kun vain silloin jos tarve vaatii. Aika usein keskustelumme menevät tappeluksi, mutta ainakin tällä hetkellä kaiken pitäisi olla kunnossa. Lapseen liittyvät hankinnat olen ainakin tähän mennessä tehnyt yksin, enkä ole niihin apua saanut. En tiedä aikooko hän tulla neuvolakäynneille tai seuraaviin ultriin. Hän tietää kyllä koska ne ovat, joten eiköhän tuon sitten paikan päällä näe, saapuuko paikalle vai ei. Emme ole puhuneet tulevaisuudesta, siitä ajasta kun lapsi on maailmassa. Lapsella on oikeus isäänsä, enkä aio sitä häneltä viedä. Sen varmaan näkee ajan kanssa, kuinka paljon hän tulee olemaan tekemisissä lapsensa kanssa. Tällä hetkellä odotan vain, koska hän kysyy miten menee, onko kaikki ok, voiko hän olla avuksi.

Asun siis yksin kissani kanssa ja teen töitä sijaisena päiväkodissa. Vanhempani ja sisarukseni asuvat lähellä ja ovat mahtava tukijoukko. Ovat kyllä tehneet harvinaisen selväksi, että he ovat apuna. Omistan ihanan perheen <3 Vanhimmalla siskollani on kaksi pientä lasta ja toinen siskoistani odottaa esikoistaan kanssani samaan aikaan. Hän vain saa oman pienokaisensa kolme kuukautta ennen minua.
Toivottavasti saitte jonkinlaisen käsityksen tilanteestani. Kysymyksiä saa heittää, jos jokin jäi vielä epäselväksi. Vastailen sitten parhaani mukaan.

Raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana ehti tapahtua jo muutama tärkeä asia; ensimmäinen neuvola ja kaksi eri ultraäänitutkimusta. Päätin laittaa kaikki kolme tähän samaan postaukseen, jotta seuraavaksi päästäisiin jo kunnolla käsittelemään nykyhetkeä.

Ensimmäinen neuvola 8.4.2016

Noin viikon päästä tehtyäni positiivisen raskaustestin, soitin äitiysneuvolaan. Jännitin sitä todella paljon ja mietin mitä sanoisin. "Tein viikko sitten positiivisen ja pitäisi sitä ensimmäistä neuvolaa varmaan varailla...". Sain vastaukseksi, että voi kun söpöä, onneks olkoon! Todella söpöä, ajattelin. Puhelimen toisesta päästä kysyttiin vointia ja henkilöturvatunnusta, ei muuta. Ei edes sitä, milloin edelliset kuukautiset olivat olleet. Sain ajan muutaman päivän päähän, jota ihmettelin suuresti. Yleensä ensimmäinen neuvola on vasta kun ensimmäiset kahdeksan raskausviikkoa ovat takana. Eihän minulla olisi omien laskujeni mukaan kun vasta 5+2.
Neuvolapäivä koittikin sitten pian ja 8.4. kello kymmeneltä aamulla astuin yhdessä lapsen isän kanssa äitiysneuvolan ovista sisään. Mitä mää täällä teen. En tiennyt mihin pitäisi mennä. Löysin oven, jossa luki neuvolatätini nimi ja jäimme sen taakse istumaan ja odottelemaan. Kaikki tuntui niin oudolta. Seinät täynnä infoa raskaudesta, vauvoista ja pikkulapsiajoista. Olin käynyt neuvolassa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, kun oma pikkuveljeni oli pieni.
Sitten meidät kutsuttiin sisään. Nyt alkoi se kyseleminen ja tietoa tuli niin paljon, että hyvä kun perässä pysyi. Lasketuksi ajaksi katsottiin 7.12.2016, juuri niin kuin olin ajatellutkin. Saimme kasan paperia, täytettäviä lomakkeita ja paljon infoa kaikesta mahdollisesta.
Otettiin verenpaine 113/74, paino 47,3kg, hemoglobiini 125 ja lopuksi pissasin purkkiin. "Ei mulla oo ees kusihätä!", kuiskasin miehelle, kun lähdin kävelemään neuvolatädin perässä vessaan. Sain kumminkin jotain aikaiseksi ja kaikki oli ok.
Lopuksi meille varattiin vielä aika varhaisultraan 20.4. En keksinyt mitään kysyttävää ja niimpä lähdimme päät pyörällä kotiin täyttelemään saamiamme lomakkeita.



Varhaisultra 20.4.2016

Koitti päivä kun näkisimme ensimmäistä kertaa oman pienokaisemme. Olin innoissani, mutta pelkäsin. Pelkäsin, että odotan kaksosia! Suvussani on siis kaksosia ja kaikki pelottelivat asialla. Ystäväni oli tullut edellisenä päivänä yökylään ja hänelle sanoin, että saa toisen lapsista jos niitä onkin kaksi. Toki mielessäni pyöri myös pelko siitä, ettei kaikki olekaan kunnossa.
Menimme kaikki kolme ultraan; minä, lapsen isä ja ystäväni, josta oli tulossa lapsemme kummitäti. Jo heti kättelyssä huomasin ultraajan katseesta, että edessä on ultra alateitse. Housut pois ja siinä värkki paljaana ja puikko sisälläni makasin kaikkien edessä.
Pian ruudulle ilmestyi pieni olio, jonka sydän löi oikein hienosti. Vain yksi sydän. "Jotain positiivista sentäs!", tokaisin ja häpesin samantien mitä olinkaan sanonut. En minä sitä ihan niin tarkoittanut, miltä se kuulosti. Tottakai raskaus itsessäänkin oli positiivinen asia. Olin vain tyytyväinen, etten odottanutkaan kaksosia. Kaikki näytti olevan kunnossa. Alkio katsottiin neljä päivää vanhemmaksi. Nyt oli rv 7+0, mutta ultrauskone näytti 7+4. Laskettua aikaa ei kumminkaan lähdetty muuttamaan.
Kaikki oli 10 minuutissa ohi ja saimme mukaamme kuvan pienokaisestamme.



Sikiöseulonta 18.5.2016

Täällä missä asun, ei todellakaan ole sellaisia laitteita, joilla voisi tärkeitä tutkimuksia tehdä. Niimpä kaikki tärkeät ultrat tehdään Tampereella Terveystalolla. Odotin innolla ensimmäistä kunnon ultraa, josta kuulemma saisi mukaansa todella hyvät kuvat ja tällä kertaa se tehtäisiin vatsan päältä. Aikamme oli 10:20 aamulla ja jälleen menin ultraan yhdessä lapsen isän ja jo aiemmin mainitsemani ystäväni kanssa. Onhan se hienoa, että tuleva kummitäti tutustuu pienokaiseen jo alusta lähtien.
Miten siellä ultrassa sitten meni ja mitä siellä tehtiin? Sikiöseulonnassa katsotaan riskit kromosomihäiriöille ja katsotaan muutenkin, että kaikki on kunnossa. Riskiluku kasattiin sikiön niskaturvotuksesta, odottavan äidin eli minun iästä ja labrassa otettujen kokeiden tuloksista. Saimme lukemaksi 1:100 000. Samalla katsottiin sikiön rakennetta ja kaikki oli kunnossa. Tässäkin ultrassa sikiö katsottiin 4 päivää oletettua vanhemmaksi, mutta laskettua aikaa ei muutettu.
Sitten koitti se hetki jota olin odottanut niin paljon. Kuulimme ensimmäisen kerran sikiön sydämen sykkeen! Hurjaa vauhtia se pieni sydän löi, 158 kertaa minuutissa. Kuulen sen äänen korvissani vieläkin. Se hetki oli yksi hienoimmista, mitä olen koskaan kokenut. Oman lapsen sydämen syke rauhoittaa, tuo hymyn huulille ja jopa kyyneleen silmäkulmaan. Sitä ääntä voisi kuunnella loputtomiin.

Jo kaksi viikkoa olin ollut siitä varma. Joku vain sanoi päässä, että näin sen asian laita on. Pelkäsin ja odotin, jotta saisin tunteelleni jonkun konkreettisen todisteen. Puhelin kuumana hain päivin ja öin Googlesta tietoa. Tietoa siitä mikä vahvistaisi, että mun oli vaan pakko olla oikeassa. Mietin miten elämä muuttuisi. Olin toivonut tätä vuosia, mutta en aivan tällä tavalla. Tämä oli sitä, mitä olin aina halunnut, mutta pelotti suunnattoman paljon. Silti eräänä yönä ristin käteni ja rukoilin: "Anna tämän tapahtua". Ala-asteella ennustin tätä tapahtuvaksi, kun olisin 25 vuotias. Ennustin väärin.

Tiistai 29.3.2016
Sinä aamuna heräsin ihmisten aikoihin vessaan. Menin takaisin nukkumaan ja nukuin vielä monta tuntia lisää. Vieressäni nukkuva henkilö nousi ja lähti töihin. Oli kiukkuinen, kun en ollut noussut kunnolla sängystä ennen sitä. Olin lähdössä muutaman tunnin päästä kotiin 150km päähän muuttoa hoitamaan emmekä näkisi lähes viikkoon. En välittänyt. Väsytti, enkä jaksanut nyt ketään. Liekö meillä oli ollut vielä riitaakin. Kun ovi paukahti kiinni, avasin silmät ja otin puhelimeni yöpöydältä. Kello lähestyi kahta. Selasin läpi Facebookin, Instagramin ja Snapchatin. Ehkä vielä Iltalehdenkin. Mietin samalla tuota yöpöydällä lojuvaa pakettia. Pitäisikö se avata vai ei? Olinhan jo käynyt aamupissalla. Toimiiko se enää tähän aikaan päivästä ja onko liian aikaista? Kuukautisten piti kuitenkin alkaa aikaisintaan tänään. Puin päälleni ja pakkasin laukut. Otin tuon pienen pahvisen paketin pöydältä ja avasin sen. Sellaisia paketteja olin aukonut ennenkin, mutta tämän sisältö oli uusi tuttavuus. Tiedättehän mainoksen "Tein Clearblue-testin!". Voi tätä nykyaikaa. Voisikohan siitä saada sähköiskun? Onhan se sentään digitaalinen... Nappasin tuon sinivalkoisen puikon mukaani vessaan ja sen toiseen päähän sihdatessani mietin, että eihän se nyt vaan millään voisi olla positiivinen. Toisillahan kestää kuukausia, jopa vuosia, että niin käy! Ei se nyt kerrasta voi onnistua.
Puikko odotti lavuaarin reunalla, minä istuin pöntöllä. En tiedä kumpaa tein enemmän, pelkäsinkö vai olinko toiveikas. En kuitenkaan malttanut odottaa kauaa. Vilkaisin sitä nopeasti.

Gravid
Raskaana
2-3

"Voi paska!", olivat ensimmäiset sanani positiivinen raskaustesti kädessäni. En itkenyt. Hymyilin, mutta kädet tärisivät hillittömästi. Tiesin, että elämäni tulisi muuttumaan. Olin pian täyttämässä 21 vuotta, olin eronnut alle kaksi kuukautta aiemmin viiden vuoden suhteesta, lapsen isän olin tuntenut vasta reilu kuukauden ja edessä oli muutto takaisin vanhalle kotipaikkakunnalle sekä työpaikan vaihdos.
Kun vuosi vaihtui, kirjoitin päiväkirjaani kliseisesti "Uusi vuosi, uusi minä". Ihan tätä en ollut tarkoittanut, en todellakaan. Tarkoitin sillä vanhan suhteeni jatkumista, oman käyttäytymiseni muuttamista ja itseään niskasta kiinni ottamista. Mutta nyt kahden kuukauden aikana kaikki oli muuttunut täysin ja tuo uusi minä tarkoittikin yhtäkkiä äidiksi ryhtymistä.

Nyt raskausviikkoja on ehtinyt kertymään jo 14+4, pieni uusi tulokas on jo kahteen otteeseen nähty ja jotain hankintojakin tehty. Kerron näistä ja muutenkin nykytilanteesta enemmän tulevissa postauksissa. Toivotan Sinut tervetulleeksi seuraamaan 21 vuotiaan maalaistytön raskausaikaa ja kasvua äitiyteen!