Voi että mä olen odottanut tätä hetkeä, kun pääsen kirjoittamaan omaa synnytystarinaani. Vihdoin on sen aika!

14.12. alkuyöstä, mun oli tarkoitus katsoa Salkkarit, joita en aiemmin ollut ehtinyt katsoa. Sillä samalla hetkellä, alkoi taas säännölliset supistukset. Ne eivät tuntuneet mukavilta ja en osannutkaan keskittyä muuhun kuin niihin supistuksiin. Laitoin tietokoneen pois, snäppäilin tilanteestani, mutta en edelleenkään uskonut sen johtavan mihinkään. Makasin kyljelläni sängyssä yhden aikaan yöllä ja kipeitä supistuksia tuli kerran vartissa. Pian niitä tuli kerran kymmenessä minuutissa ja jo tunnin päästä supisteli viiden minuutin välein ja oli pakko ottaa särkylääkettä, joka ei kuitenkaan auttanut yhtään.

Sain sen, mitä toivoin eniten tänä vuonna. Joulun kotona oman pienen lapsen kanssa. Raskautta kesti tasan raskausviikolle 41+0 asti, kunnes 14.12. yö muuttui supistusten myötä varsin kivuliaaksi ja jo parin tunnin kärsimyksen jälkeen matka vei ambulanssilla Taysiin. Rakas pieni poika syntyi samana päivänä klo 13:32 painaen 3530g ja ollen 50cm pitkä. Synnytys oli kivulias eikä sujunut helpoimman kautta. Poika selvisi siitä kuitenkin hienosti ja voi hyvin. Mulla synnytyksestä toipuminen on vienyt aikaa ja vasta nyt aletaan olla taas normaalissa kunnossa. Koska aion kirjoittaa vielä erikseen synnytyksestä, en tässä paljasta enempää. 

Laskettuun aikaan on enää pari päivää, joten tämä raskaus alkaa olla pikkuhiljaa koettu. Olen siis ehtinyt kokea kaikki raskauteen liittyvät jutut synnytystä lukuun ottamatta. Sanotaan, että raskaus on naisen parasta aikaa ja raskautta ihannoidaan niin kovin. Silti internet ei kerro, mikä siinä raskaudessa on niin hienoa. Huonoja puolia löytyy sitäkin enemmän. Itsekin löydän paljon niitä negatiivisia asioita, mutta nyt listaan teille muutamia sekä raskauden hyviä että huonoja puolia, joihin olen törmännyt ja jotka nyt ensimmäisenä tulevat mieleen.

Yön pimeinä tunteina, kun inhottavat supistukset valvottavat eikä uni tahdo oikein muutenkaan tulla, onkin hyvä hetki kirjoitella menneen päivän tapahtumista. Muuten olikin aivan normaali päivä, mutta puolen päivän aikaan, meillä kävi vieraita (auts, supistus...). Kyseessä oli neuvolan, itseasiassa lastenneuvolan terveydenhoitajan  ja opiskelijan kotikäynti. Täällä päin mitkään kotikäynnit raskauden aikana eivät normaalisti kuulu neuvolan toimintaan, mutta ilmeisesti poikkeus tehtiin opiskelevan terveydenhoitajan vuoksi. Hän näytti mulle jo viime neuvolakäynnillä paperinippua, joka sisälsi paljon kysymyksiä. Tällä kotikäynnillä hän suoritti sitten haastattelun paperinipun kysymyksien avulla. Ja tähän väliin haluaisin kysyä, onko muilla ollut sitä, että aina supistuksen jälkeen vauva liikkuu aivan hirveästi ja niin, että sattuu ja aivan hel**tisti??

Olin suunnitellut, että tapaamista edeltävänä iltana siivoan talon puhtaaksi ja teen pullaa. Hyvä oli suunnitelma, mutta loppujen lopuksi en jaksanut sitä toteuttaa. Muutin suunnitelmaa ja päätin, että nousen aamulla aikaisemmin järkkäämään edes vähän paikkoja kuntoon ja yritän ennen neuvolaväen saapumista laittautua itsekin ihmisen näköiseksi. Aamulla kello herätti 10:30, mutta arvatkaa jaksoinko herätä? No en, joten päätin makoilla sängyssä vielä puoli tuntia herätyksen jälkeen. Sitten yritin ryhdistäytyä, puin vaatteet ylleni ja suuntasin vessaan. Päästyäni puoleen väliin matkaa, haistoin vastapaistetun pullan tuoksun ja näin keittiön pöydälle sytytetyn kynttilän ja kukkaset sen kummallakin puolen. Äiti hääräsi jotain ja kysyinkin, että mitä ihmettä hän oikein touhuaa. Kuulemma siivosi, tai ei enää, koska sai juuri siivoukset hoidettua. Sen lisäksi hän oli ehtinyt paistaa pullaakin. Ja minä olin iloinen ja mahtavaa, että joku jaksoi panostaa mun puolesta! Eipä mulle sitten jäänyt tehtäväksi kuin saada itseni suht. normaaliin kuntoon. Kyllä mä sen lisäksi pyyhin vähän pintoja mun huoneessa ja petasin sängyn.

Kun terkkari-ihmiset saapuivat, menimme huoneeseeni ja asettauduimme mahdollisimman mukavasti sohvalle istumaan. Lastenneuvolan terkkari oli sama, joka on munkin terveydenhoitaja ollut ala-asteella. Hän, joka vuonna 2002 sanoi 7 vuotiaalle Sannille, että mulla on kuiva iho ja jonka jälkeen olen saanut kuulla siitä aivan kaikilta aina tähän päivään asti. Ensin juteltiin vähän niitä näitä ja kun opiskelija oli tunnustanut tilanteen hieman jännittävän, päästiin itse asiaan. Niitä kysymyksiä sitten riitti! Lähdettiin liikkeelle ihan siitä hetkestä, kun sain tietää olevani raskaana ja edettiin pikkuhiljaa siihen aikaan, kun lapsi on jo syntynyt. Piti kertoa mun tuntemuksista ja ajatuksista, voinnista ja myös miten muut ovat tulevaan lapseen suhtautuneet ja miten olen saanut ja tulen saamaan tukea. Moneen kertaan sain kuulla, että he olivat ihan yllättyneitä sen suhteen, kuinka hienosti olen osannut toimia ja ajatella asioita. Kuulemma olen kovinkin kypsä ikäisekseni ja selkeästi osaan ajatella lapsen parasta ja laittaa lapsen tarpeet omieni edelle. Myös mun avoimuudesta he olivat kovin mielissään. Kerroinhan aivan kaikesta lähes tuntemattomille ihmisille tuosta noin vain. (jaaaaa...taas supistus..) Avoimuuttahan tässä onkin harjoiteltu jo jonkun aikaa tämän blogin ja videoiden teon myötä, eikä mulle ole mikään ongelma puhua mun asioista tuntemattomille ihan avoimesti. Nimenomaan haluan olla avoin, varsinkin somessa, koska tiedän sen auttavan monia muita samassa tilanteessa olevia.

Jonkun aikaa siinä jo juteltuamme, rakas riiviökissani tuli moikkaamaan vieraita. Kiehnäsi heidän jaloissaan ja tuli mun syliin makoilemaan. Sen jälkeen mä olin ihan karvoissa, varmaan terkkaritkin ja ilmassa leijui kymmenet kissankarvat. Toivoin vain hiljaa mielessäni, ettei kumpikaan heistä olisi allerginen. Eikös siinä keskustelun aikana tuo riiviökissa hoksannut ulkona jotain mielenkiintosta ja hyökännyt lipaston päälle kyttäämään ikkunasta varmaan elämänsä saalista. Siinä sitä hetken mietti, että nyt kun se täysin riehaantuu, on kohta vierailla kissa niskassa kynsinensä. Onneksi näin ei kuitenkaan päässyt käymään. Äiti siinä sopivasti, tuli ilmoittamaan, että hän lähtee töihin, mutta siellä olisi teetä, kahvia ja tuoretta pullaa tarjolla. Siispä siirryimme keittiön puolelle jatkamaan haastattelua. Tee oli kuumaa ja pulla hyvää ja niiden avulla jaksoimme käydä paksun paperinipun loppuun asti läpi. Kissa näytti tietysti hienot käytöstapansa keittiössäkin ja hyppäsi tiskipöydälle sen pintaa nuoleskelemaan...

Yhteensä puolitoista tuntia vieraat meillä viipyivät. Asiaa oli paljon, mutta heille jäi kuulemma tilanteestani oikein hyvä ja positiivinen kuva. He eivät keksineet aihetta minkäänlaiseen huoleen, mulla on niin hyvä tukiverkko ympärilläni ja mä itse suhtaudun kaikkeen niin kypsästi. Lopuksi lastenneuvolan terveydenhoitaja kertoi, miten lapsen synnyttyä edetään. Ensin äitiysneuvolan terkkari käy kotikäynnillä, sitten käy tämä lastenneuvolan terkkari ja kun lapsi on noin kuukauden ikäinen, yritämme itse selviytyä neuvolaan käymään.
Äiti sai vielä paljon kiitosta hyvistä pullista ja minä onnentoivotukset tulevaan synnytykseen. Käynti oli kaikin puolin positiivinen kokemus, eikä mulle tullut sellaista oloa, että he olisivat jotain tupatarkastusta tekemässä. Ehkäpä heidän kanssaan on helpompi jatkossa työskennellä, kun he tietävät minkälaisessa paikassa lapsosen kanssa oleskelen.

Mutta nyt kyllä suuntaan vessaan ja yritän saada nukuttua! Vähän tuntuu jomotteluja alaselässä ja noita supistuksia tulee noin 20min välein, mutta josko ne tästä helpottuisivat pikkuhiljaa. Ihan positiivista, että niitä tulee, koska ei mulla pitkään aikaan tämmösiä supistuksia ole ollutkaan, mutta nyt kyllä haluaisin ihan vaan nukkua. Ja hei, sori jos tässä on kirjotusvirheitä tai teksti on jotenkin sekavaa... pistetään ne valvomisen piikkiin!

Ilmeisesti aika moni on siellä jännityksellä odottanut ja miettinyt, onko lapsi jo syntynyt vai vieläkö hän on malttanut vain möyriä vatsani uumenissa. Vaikka olenkin kävellyt Mäntänvuoren huimat 232 rappusta ylös ja alas, kiivennyt sen päälle vielä noin 15 metriä korkeaan näkötorniin (postauksen kuvat siltä reissulta), pessyt lattioita, heilunut imurin kanssa ja juonut vadelmanlehtiteetä, olen edelleen yhdessä koossa ja vauva on pysynyt visusti sisälläni. Kaiken ylimääräisen urheilemisen jälkeen on kyllä tunnin tai kaksi tullut supistuksia, mutta mitään synnytystä tässä ei olla käyntiin saatu. Päivät ovat turhauttavan tylsiä, mutta osaan vielä jotenkin nauttia niistä. Kyllä mä voisin jo mennä synnyttämään, mutta minkäs teet kun pikkumies ei vielä halua syntyä.



Flunssaakin tässä olen ehtinyt sairastaa, mutta nyt alkaa jo vähän helpottaa. Kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa, mutta yskä ja tukkoinen nenä valvottivat aika ilkeästi vielä viime viikolla. Terveydenhoitaja kyllä varoitteli liikkeellä olevasta keuhkokuumeesta, mutta onneksi sitä ei ole täällä näkynyt. Enää olen vain välillä vähän räkäinen ja ääni on toisinaan käheä. Paranemaan päin siis!

Kaksi kertaa olen käynyt neuvolassakin. Ensin oli virtsassa leukkarit kolmella plussalla, mutta tänään ei ollut pissanäytteessä muuta kuin proteiinit ehkä hieman koholla. Missään vaiheessa ei ole ollut tarvetta viedä labraan näytettä.
Perjantaina menen kuitenkin käymään labrassa. Täytyy ottaa verikokeet alhaisen hemoglobiinin vuoksi. Viikko sitten hemoglobiini oli 97 ja tänään enää 83, vaikka olenkin syönyt rautaa. Verikokeella tarkistetaan, onko hb oikeasti noin matala ja jos on, saatetaan mulle tiputella sitten suonensisäisesti rautaa. Kauheasti tässä ei enää ole aikaa mitään hemoglobiiniarvoja nostella ennen synnytystä, siksi tuo rautatippa. En vain saa noita arvoja kohoamaan pelkällä ruokavaliolla ja rautavalmisteilla. On kokeiltu vaikka mitä eri valmisteita, niin nestemäisiä kuin pillereitäkin. En ole käyttänyt maitotuotteita niitä ottaessani. Sen sijaan olen lisännyt c-vitamiinia ruokavalioon. Siitä huolimatta arvot vain ei ole nousseet ja mä en enää jaksaisi taistella niiden kanssa.

Kolmessa viikossa olen onnistunut nostamaan painoani yli kaksi kiloa. Mistä lie nekin tulleet ja mihin ne ovat kropassani asettuneet. Nyt on sitten raskaus tuonut tähän mennessä mulle lisäkiloja jo +16kg. Jos en olisi raskaana ja painaisin tämän verran, laskettaisiin mulla olevan ylipainoa. Onneksi, ainakin toivottavasti, tämä on vain väliaikaista.
Verenpaineet ovat pysyneet normaaleina. Olen niitä kotonakin välillä mittaillut. Syke on jatkuvasti korkea ja terveydenhoitajaopiskelija sitä kovin ihmetteli ja kyseli johtuuko se jännityksestä. En minä mitään jännitä, se on ollut korkealla koko raskauden ajan. Leposyke saattaa välillä olla 130 ja sitten jos innostuu enemmän urheilemaan, niin kyllä sitä ollaan jo melkein tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla.

Neuvolan ikivanha ultrauslaite on mennyt rikki. Enää mulla ei ole mahdollisuutta nähdä pikkumiestä ennen synnytystä. Sydänäänet pystytään toki edelleen kuuntelemaan ja ne ovat olleet aivan kunnossa. Käsikopelolla on vatsan päältä koitettu miten vauva on kohdussa ja pää on aina löytynyt hyvin hyvin alhaalta. Ilmeisesti vauva ei ole vielä aivan täysin kiinnittynyt, mutta ei sekään kaukana ole. En tiedä miten siitä voi nauttia, kun viimeisillään raskaana makaa selällään pedillä ja toiset painelevat vatsaa, mutta mä saan siitä niitä kivoja kylmiä väreitä, jotka nostattavat varmaan kaikki vatsakarvat pystyyn. Olisivat pidempäänkin voineet hiplata. Sf-mitta on tällä hetkellä 33cm, viime viikolla taisi olla vielä 31cm.




Raskausviikkoja on tänään siis 37+6, laskettuun on enää kaksi viikkoa. Monet jouluvauvat ovat jo syntyneet ja malttamattomana odotan omaa vuoroani. Malttamattomana odottaa moni muukin ja välillä on raskasta saada päivästä toiseen kyselyjä siitä, joko jotain tapahtuu, vaikka ihan ymmärrettäväähän se onkin, että muut kyselevät. Siitä vaan tulee pieni painostuksen tunne, eikä asiaa auta se, etten vaan voi itse vaikuttaa synnytyksen ajankohtaan millään tavalla. Olen sanonutkin aina, että kyllä mä sitten ilmoitan kun jotain tapahtuu. Joka päivä mä toivon, että tää olisi se päivä, kun lähdetään ajamaan kohti Taysia. Usko siihen, että jotain tapahtuisi ennen laskettua aikaa, alkaa horjua. Mitä pidemmälle päivät etenee, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että yliajalle tässä mennään. Onneksi pääsen huomenna taas psykologin juttusille ja purkamaan tätä turhautumistani. Nyt vain yritetään jaksaa vielä tämä loppuaika. Pian se oma poika on sylissä, vaikka aika tuntuukin niin kovin pitkältä.

Muistuttelen muuten vielä seurailemaan mua tuolla Youtubessa. Jos täällä on hiljaista, on sinne saattanut silti tulla uutta sisältöä. Viimeksi tänään lisäilin uutta videota mun peruskouluajoista, siitä millainen olin ja miltä näytin milläkin luokalla.

Nyt voisi olla se hetki, kun pohditaan hieman tulevaa synnytystä, lapsi kun voi syntyä oikeastaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Koska en ole milloinkaan kokenut synnytystä, olen sen suhteen aika ulapalla, mutta jo vuosien ajan olen lukenut monia kymmeniä synnytystarinoita, katsonut synnytysvideoita ja selannut esitteitä ja internetin tietolähteitä. Tiedän siis aika hyvin, mitä synnytyksessä tapahtuu tai ei tapahdu ja sen, että jokainen synnytys on erilainen eikä sitä kannata hirveästi suunnitella etukäteen. Ja vaikka olenkin aiheesta lukenut paljon niitä kauhukertomuksiakin, en ole saanut kehitettyä mitään suuria pelkoja synnytystä kohtaan. Miksi pelkäisin, koska vaikka jollain toisella olisi ollut aivan hirveä synnytys, ei se tarkoita sitä, että itselläni olisi sama kohtalo. Etukäteen ei voi tietää, mitä on tulossa, joten en halua myöskään etukäteen hirveästi pelätä mitään.

Tänään on raskausviikkoja koossa tasan 36+2, eli enää on alle neljä viikkoa laskettuun aikaan. Keskiviikkona oli viimeinen lääkärikäynti ennen synnytystä, jossa lääkäri tosin totesi, että tuskin raskaus menee loppuun asti. Tähän asti kaikki ovat olleet vähän sitä mieltä, että yliajalle mentäisiin aikaisten supistelujen takia, mutta alakerran tilanne näyttikin vähän toista. Arvasin heti lääkärin otteista, että jotain muutosta entiseen on tapahtunut. Viimeksi noin kuukausi sitten 9.10. Taysissa, kohdunsuu oli kiinni ja kiinteä ja kohdunkaulaa oli jäljellä 3cm. Tuolloin keskiviikkona tilanne oli se, että kohdunkaulaa oli jäljellä enää 1cm ja kohdunsuu oli pehmeä ja 1cm auki. Ei mulla kuitenkaan oo ollut kipeitä supistuksia, niitä tavallisia harjoitussupistuksia vain ja sellaista menkkajomotusta.

Viimeinkin mä ehdin vain istumaan alas ja antamaan aikaa teille tämän tekstin myötä. Musta tuntuu kuin olisin viikon putkeen juossut edes takaisin, milloin missäkin ja tekemistä on riittänyt. En edes muista milloin olisin viimeksi ehtinyt olla tietokoneella tai milloin mulla olisi ollut sellainen tylsä hetki, ettei mitään tekemistä ole löytynyt. Suurimmaksi osaksi, mun aikani on kulunut muuttotouhuissa ja projekti "kastelahja valmiiksi 12.11. mennessä", onkin vienyt multa sen kaiken lopun ajan. Tälläkin hetkellä tiedän monta asiaa, mitkä pitäisi tehdä, mutta nyt on pakko pitää pieni tauko. Liitoskivut ovat alkaneet vaivaamaan vähän turhan liikaa, eikä asiaan auta muu kuin lepo. Monet ovat muistuttaneet mua lähestyvästä synnytyksestä, mutta itse olen vastannut takaisin, ettei tässä nyt vielä jouda, ei ole aikaa semmoiseen. Eihän siihen synnytyksen ajankohtaan paljoa voi itse vaikuttaa, mutta vielä olisi paljon tehtävää, mitkä pitäisi saada alta pois ennen sitä.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa enemmän niistä isäjutuista. Koko asiaan tulleet muutokset ovat herättäneet mussa vähän ristiriitaisia tunteita, mutta jotenkin ihmeellisesti olen pystynyt ottamaan asian melko neutraalisti vastaan.
Viisi kuukautta sitten, näin viimeisen kerran kun lapseni isän auton perävalot hävisivät puiden taakse. Ennen lähtöään, hän oli tehnyt harvinaisen selväksi, ettei hän enää koskaan kuulu minun tai lapseni elämään. Hän vannoi, ettei koskaan tule mieltään muuttamaan, saatika katumaan päätöstään. Hänestä ei isää tule ja asia on sillä selvä. En häntä enää sen koommin nähnyt ja seuraavan kerran kuulin hänen asioistaan siskoltani, joka kertoi tämän muuttaneen satojen kilometrien päähän meistä. Eikä tuon miehen äitikään oikein antanut toivoa sen suhteen, että hänen poikansa ajatuksissa ainakaan vielä olisi mitään muutosta tullut. Niimpä mulle oli erittäin suuri yllätys, kun yksi aamu mun puhelimeen oli tullut häneltä viesti.



Viestissään hän kiitti mua siitä, etten ollut ihan pystyyn haukkunut häntä sosiaalisessa mediassa ja pyysi anteeksi sitä, ettei ole tässä lapsiasiassa mukana. Hyvin kuulemma tulisin selviämään, ehkä paremminkin ilman häntä ja hänenkin mielestään oli kiva, että olen hänen äitinsä kanssa tekemisissä.
Mulla meni monta tuntia miettiä vastausta tuohon. Aikaa oli kulunut paljon ja olin ehtinyt sulattelemaan hänen päätöstään ja tottua siihen. En kuitenkaan ollut unohtanut mitään, mitä aiemmin oli tapahtunut ja mietin, että pystynkö antamaan hänelle anteeksi. Vaikken hänen kaikkia tekojaan, sanojaan tai päätöksiään olekaan voinut hyväksyä, koin turhaksi alkaa enää vääntämään asioista. Mitä hyötyä olisi riidellä mistään. Oli aika hoitaa asiat, niin kuin aikuiset. Niimpä en vastausviestissäni moittinut häntä mistään vaan yritin ymmärtää, kerroin hieman omia ja lapsen kuulumisia, tarjosin vielä isän paikkaa hänelle ja lopuksi kysyin vähän hänenkin kuulumisiaan. Ja näin olimme murtaneet hiljaisuuden välillämme.

Keskustelu alkoi sujumaan hyvin. Pystyimme keskustelemaan lapsesta ja omista jutuistamme. Kumpikaan ei alkanut haastamaan riitaa ja viesteissämme seikkailivat monta kertaa nauru-emojit. Tuona päivänä, kun sain häneltä sen viestin monien kuukausien jälkeen, hymyilin pitkästä aikaa lähes taukoamatta. Vaikka takaraivossani oli hyvin tallessa kaikki ne kuukausien takaiset muistot, oli helpotus, kun tähänkin tilanteeseen oli tullut muutos parempaan päin. Sovimme myös tapaavamme, kunhan hän pääsisi käymään täällä päin. Päätin, etten viesteillä ala selvittämään sen suuremmin lapseen liittyviä asioita. Ne käsiteltiin viikko sitten, kun istuimme saman pöydän ääressä.

Välimatkaa välillämme on paljon. Hänen työpäivänsä ovat pitkiä ja töitä riittää. Tästä syystä hän ei kovin usein käy täällä, mutta esitin toivomuksen, että edes silloin kun käy, hän ehtisi näkemään poikaansa. Kyllä me siitä arjesta selvitään, ei hänen tarvitse joka päivä, ei edes joka viikko olla läsnä, eikä hänen tarvitse osallistua lapsen hoitoon, jos ei niin tahdo, mutta haluaisin heidän välilleen syntyvän edes jonkinlaisen suhteen. Olisi hienoa, että poika oppisi isänsä tuntemaan ja isä poikansa. Tämä ilmeisesti olisi mahdollista. Vaikka näkemiset ovatkin harvassa, se riittää ainakin minun mielenrauhan luomiseksi.
Varmaan aika monella isäksi tulevalla on samoja ajatuksia kuin tällä joulutonttuni isällä on; en mä osaa olla sellaisten kanssa, en mä ole mitään isämateriaalia, mä rikon sen. Kukapa sitä heti kaikkea osaisikaan ja epävarmuus kuuluu asiaan. Hänen toiveidensa mukaan, en ole häntä jättämässä yksin lapsen kanssa, enkä jätä lasta hänen hoiviinsa siksi aikaa kun itse häviäisin vain jonnekkin. Eihän se tietenkään niin voisikaan mennä. Toki jos isä olisi siinä arjessa mukana päivittäin ja pääsisi opettelemaan lapsen hoitoa, hän voisikin mahdollisesti lapsen kanssa yksinkin olla, mutta meidän tilanne nyt on aivan erilainen.
Isyystesteistä ja elatusmaksuista puhuimme myös ja ne tullaan kyllä hoitamaan ilman, että niistä asioista tarvitsee tapella. Hän jopa lupasi tulla hoitamaan nuo asiat tänne, vaikka se ei olisikaan pakollista. Ja jos hän töiltään ehtii, hän mahdollisesti tulee sairaalaankin meitä katsomaan. Itse synnytykseen en ehkä ole häntä valmis ottamaan.



Mun mielestä on hieno juttu, että nyt me pystytään keskustelemaan asioista ja hänkin oli jo avoimemmin mielin lapsen suhteen. Perhettä meistä ei enää tule, mutta on hienoa, että me vanhemmat ollaan saatu välimme edes jotenkin kuntoon ja lapsellakin tulee mahdollisesti jossain määrin se isä elämässään olemaan. Kaikkea en pysty anteeksi antamaan, mutta en koe tarpeelliseksi niistä vanhoista asioista riidelläkään. Antaa vanhojen asioiden olla ja yritän parhaani mukaan tuota myös noudattaa. Joskus voi olla tilanteita, että mun on hyvin vaikea olla nostamatta niitä esille, mutta kuten sanoin, yritän parhaani. Ei tämä tilanne ehkä parempi voisi enää meidän kohdalla olla. Mä olen tyytyväinen, vaikka joskus saankin taistella ajatuksieni kanssa. Yritän ymmärtää häntä, mutta annan oikeuden myös omiin tunteisiini. On monia eri tapoja käsitellä niitä omia tuntemuksiaan ja mulle niitä hyviä tapoja on keskustelutuokiot psykologin, ystävien ja perheen kanssa, sekä kirjoittaminen. Ja jos joskus oikein ärsyttää, puran ärtymykseni mieluummin johonkin muuhun kuin lapseni isään. En halua millään tapaa vahingoittaa lapseni suhdetta isäänsä ja siksi mä haluan tehdä kaikkeni, että heille se suhde syntyy ja mahdollisimman hyvä sellainen.

Eli melko samalla tavalla meidän elämämme tästä jatkuu kuin tähänkin asti, mutta isän kanta lapseen tai minuun ei ole enää se jyrkkä "EI". Hyvä niin ja toivottavasti tilanne jatkuu näin hyvänä jatkossakin. Millään en olisi tätäkään uskonut ja vieläkin välillä epäilen, voiko tämä edes olla mahdollista. Mulla ei ole suuria odotuksia eikä olettamuksia, joten päivä kerrallaan eteenpäin. Vasta lapsen synnyttyähän sen näkee kunnolla, miten kaikki tulee olemaan.

Mä mietin pitkään, että kirjoitanko mä viime aikoina tapahtuneista asioista monta eri postausta, vai kerronko mä niistä kaikista tässä yhdessä ja samassa, mutta koska tein jo youtubeen videon, missä näistä asioista puhun, päädyin tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tosin yhdestä aiheesta aion tehdä aivan oman juttunsa ja se koskee vain ja ainoastaan tilannetta lapsen isän kanssa. Siinä on tullut muutoksia, mutta kerron siitä enemmän sitten seuraavassa postauksessa.

Aloitetaan vaikka niistä asioista, jotka eniten liittyvät tähän raskauteen (kyllä, yhdessä kasassa ollaan edelleen). Raskausviikko 34 tuli täyteen viime keskiviikkona ja sehän tarkoitti sitä, että saan elää taas normaalia elämää, voinnin mukaan tietenkin. Enää ei tarvitse kuitenkaan enää vain maata sängyssä, välttää istumista tai olla tekemättä mitään ylimääräistä. Niimpä tuolloin keskiviikkona lähdinkin tulevan kummityttöni kanssa aivan kaksin vaunulenkille ja oli kyllä todella kivaa. Toinen tuhisi peittojen alla tyytyväisenä ja itse sain raitista ilmaa. Olihan se nyt hienoa päästä vaunuilemaan jo hieman etukäteen. Mulle tuli sellainen fiilis, että ehkä sitä tuleekin helpommin lähdettyä lenkille niiden vaunujen kanssa. Lenkin aikana tuli harjoitussupistuksia ja välillä oli pakko hidastaa tahtia, mutta eiköhän tuo ole aivan normaalia tässä vaiheessa. Supistuksia tulee muutenkin päivittäin, olin sitten levossa tai imurin kanssa heilumassa. Heikottaa alkaa edelleen helposti, kun jotain "urheilee".


Viime aikoina vauvan liikkeet ovat alkaneet ahdistamaan. Tuntuu, ettei hän vain mahdu olemaan tuolla, kun vähän väliä on jalat mun kylkiluissa, pää pyörii todella alhaalla ja hänen hikkansakin tuntuu ilkeältä. Monesti täytyy olla puoli-istuvassa asennossa tai olla kokonaan makuuasennossa, jotta mun olisi helpompi olla. Toiset sanovat, että tässä vaiheessa pitäisi jotain liikelaskentaa tehdä päivittäin, mutta itse en ole sellaiseen ryhtynyt. Sen verran poika tuolla pistää menemään, ettei ole epäilystäkään siitä, liikkuuko hän tarpeeksi vai ei. Tottakai välillä on hiljaisempaa, kun on unien aika. Nyt oon havainnut myös sen, että aikalailla joka kerta kun itse herään yöllä, herää poikakin. Tai sitten olenkin herännyt juuri niihin liikkeisiin ja virtsarakkoon kohdistuviin iskuihin.

Monesti oon nyt ollut kovinkin väsynyt. Joinakin päivinä oon vaan jäänyt sinne sänkyyn ja saattanut nukkua paritkin päiväunet, enkä siltikään ole jaksanut tehdä mitään. Ehkä se kuitenkin on ihan sallittua nukkua vielä kun voi. Hemoglobiini ei ole lähtenyt laskuun, vaikken nyt reilu kahteen viikkoon ole lisärautaa syönytkään. Oli pakko saada mahantoiminta kuntoon tässä välillä, kun ne edelliset rautapillerit sai kyllä aivan kaiken toiminnan lakkaamaan. Nyt mulla on kahdenlaisia rautavalmisteita valmiina käyttöön ja niiden pitäisi olla vatsaystävällisiä. Tällä hetkellä hemoglobiini on siis 111, mutta terkkarin mukaan olisi ihan hyvä saada sitä vielä ylöspäin.

Nyt oon siis käynyt ja käyn jatkossakin viikon välein neuvolassa. Edellisessä neuvolassa, eli viime tiistaina havaittiin virtsanäytteessä proteiinia. Verenpaineet olivat kuitenkin kunnossa eikä mulla turvotuksiakaan ole, joten vielä ei tarvitse olla aivan huolissaan sen suhteen, kehkeytyykö mulle vielä raskausmyrkytyskin. Koska aiemmin mulla oli näköhäiriöitä, käski terkkari ottaa heti häneen yhteyttä, jos niitä vielä ilmenee. Eilen mittasin itse kotona verenpainetta ja se oli edelleen hyvä, eikä näköhäiriöitäkään ole ollut. Huomenna onkin uusi neuvola ja siellä sitten näkee, löytyykö sitä proteiinia vielä vai ei.

Sitten voisimmekin siirtyä niihin vähemmän raskauteen liittyviin asioihin. Aloitetaan isoimmasta asiasta ja se koskee mun ja vauvan asumiskuvioita. Äiti ehdotti tuossa joku aika takaperin, että jospa me vauvan kanssa asuttaisiinkin siinä kotona, mun vanhempien luona. Ei tarvitsisi kuin rakentaa väliseinä talon puoliväliin ja ulko-ovi toiseen päähän taloa, jotta saisin sitten sen oman rauhan. Eihän tuo yhtään hassummalta kuulostanut, joten tuumasta pistettiin heti toimeen. Väliseinä rakennettiin jo, tapettia laitetaan seinään seuraavaksi ja sitten aloitetaankin tavaroiden siirtäminen. Puolet talosta jää siis mun, vauvan ja pikkuveljeni käyttöön. Veli saa oman huoneen ja me vauvan kanssa oma, talon koko suurin huone, johon myös tehdään se toinen uloskäynti. Samalle puolelle taloa jää vielä pätkä vanhaa käytäväosuutta, joka toimii kolmantena huoneena. Väliseinässä on ovi, josta pääsee sitten sinne talon toiselle puolelle, josta löytyy mm. keittiö ja vessa.
Nyt ei tarvitse enää niin paljon miettiä, miten selviän vauva-arjesta, kun siinä seinän toisella puolella on ne auttavat kädet. Autot ovat helpommin lainattavissa ja tilaakin enemmän. Mutta koska ei voi etukäteen tietää, miten se asuminen siellä vanhempien luona lähtee rullaamaan, en luovu yksiöstäni, ainakaan vielä. Jos alkaakin ahdistamaan, niin sinne pääsee sitten aina kun haluaa. Ja vaikka mua ei ahdistaisikaan, niin jos se ahdistus iskeekin jollekin toiselle, niin siinäkin tapauksessa voi sitten sinne mennä hermolomalle, kuka sen tarpeessa ikinä onkaan.
Aikamoisella kiireellä tuo projekti täytyy nyt saada alta pois, sillä laskettuun on enää viisi viikkoa aikaa. Mä kuitenkin uskon, että me saadaan kaikki järjestettyä ajoissa. Saa nähdä mitä se meidän teini siihen sanoo, kun seinän toisella puolella majailee ajoittain itkevä pikkuihminen. Kyllä me aika helposti saadaan kärhämää aikaan välillemme, kun tuollaiset 14 vuotiaat tuntuu ottavan itseensä melkein kaikesta ja kiukkuisia ollaan, vaikkei siihen mitään erityistä syytäkään olisi. Toivotaan kuitenkin, että niitä ristiriitatilanteita tulisi mahdollisimman vähän.



Mua harmittaa kun kaikki mun tilaajat, seuraajat, mitä ikinä olettekaan, olette olleet niin aktiivisia varsinkin Youtubessa ja Snapchatissa, mutta sitten itse en ole samaan kyennyt. Täällä siskon luona ovat kuvaushetket olleet vähissä, sillä vauvan itku taustaäänenä ei ehkä ole kovin kiva juttu. Tietysti mun puhelinkin hajosi niin, etten ole sen vuoksi pystynyt snäppäilemään. Se oli ihan varmasti joku kirous! Samantien kun nostin autoon uuden tietokoneeni, jäi puhelin auton oven väliin ja meni palasiksi. Voin sanoa, että kyllä huusin, kirosin, raivosin ja itkin. Vastahan mä sen puhelimen hankin. Tunnustan olevani puhelinriippuvainen ja ehkä senkin takia tuo pisti kiukuttamaan niinkin paljon. Ärsyttää mua edelleen, mutta yritän jotenkin päästä tuosta menetyksestä yli. Uuden puhelimen tietysti hommasin, pakkohan se oli, mutta olen siihen tosi pettynyt. Samsung Galaxy S6 Edgestä siirtyminen Honor 7 Liteen, ei ole ollut mitenkään mieluisaa. Kameran laatu huononi erittäin paljon, samoin äänentoisto. Sovellukset, varsinkaan snapchat ei toimi normaalisti ja kosketustakin tuo Honor vaatii paljon enemmän, jotta sillä jotain voi kirjoittaa. Voi kyllä siinä vanhassa oli kaikki parempaa... Hinnassakin se tietysti näkyy. Yritän keksiä asialle ratkaisua, mutta siinä voi kulua tovi. Snäpissä mua ei siis toistaiseksi hirveästi näy, mutta tätä blogia yritän ylläpitää parhaani mukaan ja samoin tehdä videoita. Niiden parissa saa aikaakin kulutettua ja sitä mulla tuntuu välillä olevan aivan liikaa.

Nyt on siis tiedossa pientä pintaremonttia, ahkeraa muuttamista sekä neuvolaseurantaa kerran viikossa ja me palataan asiaan täällä blogissa seuraavaksi isäjuttujen parissa! Sen verran voin paljastaa, että näin tuota ihmistä eilen lähes viiden kuukauden tauon jälkeen, jonka aikana ei ollut minkäänlaista yhteydenpitoa...

Voi onko mitään tylsempää kuin se, että täytyisi pysyä paikallaan ja olla tekemättä mitään päivästä toiseen. Tähän asti mä oon aina ajatellut, että enhän mä normaalistikaan tee muuta. Kunhan vaan makoilen ja katselen ohjelmia netistä. Nyt kuitenkin näiden kahden viikon aikana oon huomannut, että teenhän mä muutakin tai ainakin haluaisin kovasti tehdä. Vaikka sairaalasta annettiin vuodelepomääräys, myönnän, että olen siitä kyllä välillä vähän poikennut. Oon käynyt milloin missäkin ja tehnyt kotitöitä. Hulluksi tulisin jos en mitään tekisi. Rankin päivä oli kuitenkin ehkä toissapäivänä. Tampereella olin ja siellähän sitä tuli käveltyä taas ihan mukavasti. Puhelin väitti matkaa kertyneen yhteensä kolmen kilometrin verran. Koskikeskusta kiertäessä, oli pakko jo haeskella istumapaikkaa, sillä selkä ei vain enää kestänyt. Leffateatterissa pitkään paikallaan istuminen tuntui myös hieman ikävältä, enkä Amarillon antimia jaksanut loppuun syödä vaikken ollut koko päivänä ennen sitä syönyt. Yöllä nukuin kyllä kuin tukki, enkä herännyt edes vessaan. Painajaiset kyllä muistivat mua silloinkin, mutta ne ovat kulkeneet elämässäni mukana lähes koko tämän vuoden.

Siskoni luona olen nyt aikaani viettänyt. Täällä olen ollut jo yli viikon ja samalla on tullut tutuksi tämä vauva-arki. Hyvin multa sujuu jo tuttipullosta syöttäminen, vaipan vaihto ja ylipäätään vauvan käsittely. Alussa tuntui, etten osaa pitää pientä vauvaa oikein, saatika vaihtaa hänen asentoaan mun sylissä. Nyt siinäkään ei ole enää mitään ongelmaa. Välillä oon saanut rauhoitella lasta, kun hänellä on syystä tai toisesta mennyt hermot ja tuttipullojakin olen keittänyt. Kylvetystä seurasin sivusta tässä yhtenä päivänä ja ensimmäinen vauvan kyläilyreissu tehtiin eilen. Kyllä tuota pientä ihmettä pitäisi sylissään koko ajan sitä ihanaa vauvan tuoksua haistellen. Okei, joskus se huuto kyllä ottaa korviin.

Itse oon jaksellut kohtalaisesti. Vauva on mitä luultavammin todella alhaalla. Joskus jos on pitkään maannut sängyssä tai istunut, pystyyn nouseminen tuntuu ikävältä. Välillä tulee kunnon kipuaaltoja ihan tuonne alas. Eilen illalla jopa niin kovia, että oli jo pakko vähän hengityksen avulla ja lämpötyynyllä yrittää lievittää sitä kipua. Mikään asento ei oikein tuntunut hyvältä ja kädet nyrkissä yritin vain kestää. Välillä taisi vähän supistellakin. Jonkun aikaa sitä kesti, mutta helpottui kumminkin ja yöni sain nukuttua.
Näköhäiriöstä kärsin myös tällä viikolla. Vasemman puoleinen näkökenttä oli puolet kapeampi kuin oikea ja tästä syystä en nähnyt esimerkiksi vastaan tulevien autojen vasenta puolta ollenkaan enkä ihmisten kasvoista vasenta puolta. Verenpaineet olivat tuolloin aivan normaalit. Päähän tuo alkoi sattumaan jonkun ajan kuluttua ja siihen otin panadolia. Näköhäiriöt kuitenkin loppuivat ehkä noin vajaan tunnin kuluttua niiden alkamisesta, eikä sen jälkeen näössäni ole ollut mitään vikaa.
Joskus heikottaa ja henkeä ahdistaa, mutta sitähän mulla on ollut jo pitkään. Väsymystäkin on ja tänään luokseni saapuikin oikein "mukava" kurkkukipu ja saa nyt nähdä millainen räkätauti tästä vielä kehittyy.
Psyykkisesti alan olemaan jo aika loppu. Varsinkin silloin kun en voi fyysisestikään hyvin. Kovasti yritän vaan mennä pää pystyssä eteenpäin, mutta oikeasti siellä pään sisällä on melkoinen myrsky jatkuvasti. Ei sitä ehkä niin ulospäin huomaa, mutta sisältä olen rikki. Helpolla en ole päässyt minkään suhteen, eikä itkuiltakaan ole vältytty. On vain semmoinen fiilis, että aina kun mun elämässä edes hetken on kaikki hyvin, tulee se nyrkin isku, joka vie sen hyvän mennessään. Taistelua taistelun perään. Miksi se kaikki tulee mulle, miksi niin usein ja kuinka kauan sitä pitää jaksaa? Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni sen? Miksen vaan saisi olla onnellinen, miksei kaikki vaan voisi olla helppoa ja yksinkertaista? Päässä ajatukset on aivan sekaisin ja kysymyksiä täynnä. En jaksaisi enää tätä raskautta, mutta en tunne olevani valmis äitiyteenkään. Entä jos palan loppuun jo nyt? Miten sitten jaksan sen lapsen kanssa.

Mulla oli viime tiistaina neuvola, mutta koin sen melko turhaksi. Oma terveydenhoitajani oli kipeä ja hänen tuuraajalleen, olisi ollut aikalailla hyödyntöntä lähteä avautumaan asioista sen suuremmin. Kunhan nyt katsottiin ne perusjutut; paino, verenpaine ja pissa. Oma painoni olikin sitten hieman laskenut viime neuvolakäynnin jälkeen. Mulla kun kaikki psyykkisesti raskaat asiat heijastuu aina mun fyysiseen hyvinvointiin. Ei pudotus ollut kuin 600g, mutta tässä vaiheessa kun lapsi kuitenkin kasvaa ja kerryttää painoa koko ajan lisää, tuokin painon pudotus tuntuu ihmeelliseltä. Tahallisesti en tietenkään siihen yritä vaikuttaa, mutta oma keho vaan reagoi tällä(kin) tavalla kaikkeen siihen negatiiviseen, mitä elämässä on. Monet supistelut laittaisin myös stressin piikkiin. Välillä pelottaa, kuinka vaarallista se on sikiölle, kun mulla itsellä on stressiä ja murhetta niin valtavasti.
Muutoin kaikki oli kyllä ihan entisellään ja hyvin. Onneksi pääsen nyt tulevana tiistaina uudestaan neuvolaan, tällä kertaa toivottavasti omalle terveydenhoitajalleni ja samana päivänä mulla on neuvolapsykologillekin aika. Lääkäriinkin on aika varmaan lähiaikoina. Viikot kuluvat niin nopeasti, että kai sitä aletaan kohta enemmän miettimään itse synnytystä. Mulla itsellä olisi pieni toive, että se tapahtuisi jo ennen laskettua aikaa. Jos ei se tapahdu itsestään, kyllä mulle käynnistyskin käy vallan hyvin. Ajattelin kuitenkin vielä kirjoittavani erikseen siitä, mitä tulevasta synnytyksestä ajattelen ja mitä siltä toivon jne. joten enempää en vielä tässä halua sitä pohtia.

Tällä hetkellä mennään oikeastaan vaan päivä kerrallaan eteenpäin ja yritetään puskea sen kaiken negatiivisuudenkin läpi. Ehkä mä sit joskus oon ihan supervahva ihminen, jos kerran kaikki mikä ei tapa, vahvistaa!

Tosiaan, vietin elämäni ensimmäiset päivät sairaalassa potilaana viime viikonloppuna ja nyt onkin aika kertoa tarkemmin, että mitä oikein tapahtui. Samasta aiheesta olen tehnyt myös videon, joten jos et jaksa tai halua lukea, vaan tykkäät mieluummin katsella ja kuunnella, paina itsesi TÄSTÄ kyseiseen videoon.

Aikaisemmin kirjoitinkin supistuksista, joita tuli viime viikon tiistaina, mutta aloitetaan nyt tämä tarina ihan alusta, ihan sieltä tiistaista lähtien. Kertaushan on vain opintojen äiti.
Eli tiistai-iltana, joskus siinä klo 23 aikaan makasin sängyssä ja oli tarkoitus ruveta nukkumaan. Olin kyljelläni kun huomasin omituisen kipuaallon vyöryävän ylleni, ensin alaselkään ja sitten alavatsalle, jonka päätteeksi maha kovettui jalkapalloksi. Eipä tuo kovin mukavalta tuntunut, mutta meni noin minuutissa ohi. Hetken kuluttua sama toistui ja aina muutaman minuutin tauon jälkeen seurasi uusi paine- ja kiristysaalto. Makasin ja odotin niiden loppumista. Kahden aikaan yöllä nämä supistukset alkoivatkin laantua ja pääsin viimein nukkumaan. Heräsin muutaman tunnin päästä ja kello taisi olla puoli kuusi aamulla. Supistukset alkoivat jälleen. Muutaman niitä otettuani vastaan, nousin ja menin juomaan lasillisen vettä. Pidin itseäni hetken liikkeessä ja menin takaisin sänkyyn. Supistuksia tuli vielä muutama ja silloin päätin soittaa heti yhdeksältä neuvolaan.
Sieltä ei vastannutkaan sitten oma terveydenhoitajani. Olin unohtanut, että hän oli vielä lomalla. Hänet korvaava terkkari sitten oli sitä mieltä, että voisin kysyä TAYSin synnytysvastaanotosta neuvoja ja mennä vaikka näytille. Niimpä otin yhteyttä sinne ja kerroin yöllisistä supisteluista. He olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei mitään hätää ole, koska supistukset olivat lähteneet itsestään. Ei ollut siis tarvetta lähteä käymään näytillä.
Keskiviikko ja torstai sujuivat ihan normaalisti. Joitain satunnaisia harjoitussupistuksia tuli, mutta säännöllisiksi ne eivät yltyneet. Mitään ihmeellisimpiä kipujakaan ei ollut ja elin normaalia elämää. Aika pitkälti kuitenkin vain lepäilin, mutta välillä siivoilin jotain pientä. Torstaina olin jälleen menossa nukkumaan. Kello taisi taas olla lähempänä yhtätoista kun säännölliset supistukset alkoivat. Latasin mielenkiinnosta supistuslaskurin puhelimeen ja aloin kellottamaan supistuksia. Niitä tuli 5-2 minuutin välein ja kestivät minuutista kahteen kerrallaan. Sovellus kysyi aina asteikolla 1-5, kuinka kipeä supistus oli ja lähes kaikille annoin arvosanaksi 3. Kellotin supistuksia 1½ tuntia, kunnes päätin soittaa synnytysvastaanottoon. Kerroin keskiviikkoöisistä supisteluista ja siitä kuinka niitä tulee jälleen ja ovat hivenen kipeämpiä ja pidempikestoisia kuin viimeksi. Heti kysyivät tietenkin, että olinko ottanut särkylääkettä. Jonkin verran terveydenhuoltoalaa seuranneena, olen oppinut liioittelemaan, jopa valehtelemaan ja sanoin ottaneeni tunti sitten 1g Panadolin, vaikka oikeasti en ollut ottanut yhtään mitään. Kysyivät myös, onko pissavaivoja, mutta eipä ollut. Hetken aikaa kätilön kanssa juteltuani hän neuvoi lähtemään heille päin, koska enhän minä itse sitä näe, aiheuttavatko supistukset jotain kohdunsuulla vai ei. Ohjeistukseksi sain ottaa mukaan omat hygieniatarvikkeet ja sisäkengät, jos vaikka joutuisinkin jäämään osastolle.
Siinä seisoin yön pimeydessä, kylmyydestä täristen (kyllä, puhuin puhelua ulkona) ja mietin, että onkohan tämä nyt ihan turhaa. Ei mua enää sattunut oikeastaan yhtään ja kaiken lisäksi olin vielä valehdellut siitä särkylääkkeestä. Hävetti mennä herättämään toista ja käskeä lähtemään keskellä yötä Tampereelle. Mitään kiirettä ei ollut, mutta siinä pikkuhiljaa kun toinen heräili, itse pakkasin laukkuun deodorantin, hammasharjan ja laturin puhelimelle. Puin jotain ensimmäisenä vastaan tullutta päälleni, heitin pipon päähän sotkuisen tukkani peitoksi ja sitten sitä jo lähdettiinkin. Vielä eteisessä sanoin, että varmaan on ihan turha käynti ja ei siellä mene kuin hetki, pian tullaan jo takaisin!

Kolmen aikaan yöllä saavuttiin perille synnytysvastaanottoon. Kätilö otti neuvolakortin ja teki pientä esihaastattelua. Pissanäytteen sain antaa samantien, jonka jälkeen mut laitettiin käyrille. Kuumemittarinkin sain kainaloon, mutta kuumetta ei ollut. Parinkymmenen minuutin käyrillä olemisen jälkeen, kätilö kysyi tunsinko supistuksia. En oikein osannut sanoa juuta enkä jaata, sillä jo pelkät remmit vatsani ympärillä aiheuttivat pientä kiristystä. Päivystävälle lääkärille pääsin pian sen jälkeen ja hän teki sisätutkimuksen, otti streptokokkinäytteen ja ultrasi. Tutkimuksen aikana hän ei hirveästi löydöistään kertonut. Vauvan painoksi totesi noin 1700g ja kertoi tämän olevan pää alaspäin. Muutaman minuutin tutkailtuaan, sain pukea vaatteet ja lääkäri otti puhelimen käteen. Puhelun aikana hän kertoi jollekkin, että ulkosuu on sormelle auki ja vauva painaa päällään alaspäin niin, että kohdunkaula lyhenee neljästä senttimetristä viiteentoista milliin. Sain tuomion jäädä osastolle. Silloin iski pieni pakokauhu ja kammoksuin ajatusta jäädä sinne, hyvä etten heti siinä lääkärin edessä alkanut itkemään. Sain kuitenkin hillittyä itseni ja lääkäri kertoi mitä tapahtuu. Saisin kortisonipistoksen vauvan keuhkojen kehittymistä varten ja mut saatettaisiin pian synnytysvuodeosasto 4a:lle, jossa viettäisin koko viikonlopun. Kätilö tuli lääkärin huoneeseen, ohjasi mut samalle pedille makaamaan, jossa olin ollut käyrilläkin ja sanoi hetken päästä tulevansa kortisonipistoksen kanssa. Hänen poistuttuaan, tuli pieni itku. En ollut varautunut tämmöiseen, koko reissun piti olla turha ja nopea! En oikein tainnut edes ymmärtää koko tilannetta. Kortisonipistos tuntui ikävältä ja lonkkaan sattui. Kello oli jo lähemäpänä viittä, kun astuin synnytysvuodeosaston ovista sisään, sain sairaalavaatteet ja pääsin huoneeseen 9 sänkyyn "nukkumaan". Meni pari tuntia ennen kuin sain unta ja sitten jo olikin aamupala.

Aamupalan tultua, tuli myös verikokeen ottaja. Sinne lähti pari putkea verta ja heti perään tuli kaksi kätilöä kertomaan, mitä on tiedossa. Lääkäri tulisi hakemaan mut tarkastukseen kun ehtii ja jos ennen sitä ilmaantuu jotain, saisin sängyn vieressä olevaa nappia painamalla hoitajan luokseni. Siinä söin rauhassa aamupalaa, olin sen jälkeen hetken käyrillä, jonka jälkeen nukuin tunnin verran. Viestejä sateli puhelimeen, joihin vastailin ja äitinikin siinä soitti. Lounasaika oli kahdeltatoista ja sitä ennen pysyin visusti vuoteessa. Pissalla kävin kyllä, sen verran sain olla liikkeellä. Juuri ennen lounasta, supistukset alkoivat taas säännöllisinä. Kutsuin hoitajan, joka pisti käsivarteeni Bricanylia eli supistusten estolääkettä. Enpä olisi uskonut, että se voisi niin paljon kirvellä! Pari minuuttia pistoksen jälkeen, sydän hakkasi miljoonaa ja kädet tärisivät hulluna. Syke oli omien laskujeni mukaan n. 130 eikä lounaalla tarjottu riisi tahtonut millään pysyä haarukassa, kun käsi tärisi niin paljon. Supistukset kyllä alkoivat hävitä. Syötyäni loppuun, tai ainakin melkein loppuun, tuli lääkäri ja kävelin hänen perässään tutkimushuoneeseen.
Lääkäri haastatteli taas mua ja kerroin saaneeni äskettäin jonkun pistoksen supistuksiin. Sain myös kerrata hänelle yölliset tapahtumat, kunnes oli aika taas nousta tutkimuspöydälle. Vähän jännitti, minkälaista on olla miesgynekologin käsissä, mutta ihme kyllä, oli paljon kivuttomampaa mitä yleensä naisgynekologien kanssa. Tilanne oli kuitenkin kaikin puolin korjaantunut. Paikat olivat kiinteät ja suljetut ja kohdunkaulaa noin kolme senttiä jäljellä. Poika liikkui iloisesti ja voi hyvin. Kohdunsuulta otettiin myös pari näytettä, joiden mukaan ei olisi riskiä sille, että lapsi syntyisi seuraavan kahden viikon aikana. Lääkäri ei nähnyt tilanteessani enää mitään poikkeavaa, mutta koska toinen kortisonipistos täytyi antaa 24 tunnin kuluttua ensimmäisestä, oli mun jäätävä vielä ainakin yhdeksi yöksi osastolle. Sain täydet liikkumisluvat ja lääkäri kehoittikin liikkumaan, jotta nähtäisiin vaikuttaako rasitus tilanteeseeni jotenkin. Osastolta saisin poistua, mutta en yksin. Sairaslomapaperin lääkäri kirjoitti äitiysloman alkuun asti.



Perjantaipäivä menikin siinä sitten ihan leppoisasti. Ystäviä oli mun seurana ja kävin heidän kanssaan kävelemässä pitkin TAYSia. Välillä puhuin puhelimessa, välillä viestittelin vähän jokaisen kanssa ja illalla avasin läppärin, joka mulle oli osastolle tuotu ajanvietteeksi. Olin ihan hyvillä mielin ja vaikka muut olivat kovin huolissaan musta ja vauvasta, niin itse en osannut vielä olla. Olin nukkunut niin vähän, ettei järjen juoksu vielä sillä tavalla sujunut. Illalla olinkin sitten todella väsynyt ja odotin nukkuvani hyvin. Kuitenkin jälleen yhdentoista aikaan, alkoi supistella. Sain uuden Bricanyl-pistoksen ja 400g Buranan. Vaikka tuo pistos aiheutti taas mukavat tykytykset ja tärinät, pääsin uneen melko pian. Heräilin parin tunnin välein. Milloin siihen, että olin hiestä märkä, milloin pissahätään tai ihan muuten vaan. Klo 4:40 kätilö tuli pistämään toisen kortisonipiikin. Siihenhän olikin oikein mukava herätä, mutta koko toimenpide oli nopeasti ohi ja pääsin jatkamaan uniani.

Lauantaina alkoi sitten ajatuskin pikkuhiljaa kulkea pääkopassa. Kaikki oli fyysisesti aivan kunnossa, mutta henkinen puoli vähän tökki. Lääkäri antoi luvan kotiutua, mutta puhuin tuntemuksistani kätilön kanssa. Pelkäsin perjantaiöisen tilanteen toistuvan ja jännitin pitkää välimatkaa kodin ja sairaalan välillä. Kätilön kanssa sitten sovimme, että kotiudun sunnuntaina päivällä, sillä mitään kiirettä ei ollut. Tilannetta seurailtaisiin ja saisin rauhassa levätä vielä osastolla. Tämä helpottikin oloani kummasti. Päivä oli pitkä, mutta pari ystävää kävivät taas moikkaamassa ja muuten olinkin tietokoneella. Supistuksia tuli aina silloin tällöin ja alaselkää särki, mutta säännöllisiksi ne eivät yltyneet. Sain särkylääkettä, joka tosin ei auttanut, mutta ei siitä haittaakaan ollut. Päivä vaihtui yöksi ja tällä kertaa sain nukkua yön ilman ylimääräisiä herätyksiä piikkien pistämistä varten. Hiestä märät lakanat ja paita tosin herättivät pariinkin kertaan.

Yöstä selvittyäni, koitti sunnuntai, eikä supistuksia tullut. Toivoin vielä pääseväni lääkärintarkastukseen ennen kotiin lähtöä ja tämä toiveeni toteutettiin. Tilanne oli edelleen hyvä. Paikat olivat kiinni ja kiinteät, kohdunkaulaa jäljellä 3,3cm. Lääkäri antoi vielä ohjeistuksen, miten kotona pitäisi olla. Raskausviikon 34 täyttymiseen saakka, tulisi pysyä vuodelevossa. Suihkussa ja vessassa saa käydä. Pienet kävelylenkit ovat sallittuja, mutta istumaan olisi hyvä päästä aina välillä sen kävelylenkinkin aikana. Mieluummin pitäisi maata kuin istua ja kaikki ylimääräinen rasitus tulee jättää pois. Joku muu saisi nyt hoitaa kotityöt. Tänään onkin rv 32+0, joten kaksi viikkoa on vuodelepoa jäljellä. Sen jälkeen saan olla normaalisti, eikä vauvan syntymää enää estellä, jos hän sieltä lähtisi tulemaan. Nämä pari viikkoa olen siis muiden apujen varassa, enkä yksin paljoa ole. Siskon luo olisi tarkoitus mennä majailemaan. Vähän kyllä ottaa päähän, kun ei mitään saa tehdä, mutta minkäs teet. Nyt vain toivotaan, että kaikki menee jatkossa hyvin.

Ei sitä vaan aina välttämättä edes huomaa, kun jotain tapahtuu. Sanoin koko TAYSiin lähdön olevan turha ja yhtäkkiä sitä oltiinkin sitten osastolla kortisonipiikit kankussa. Ei se aina vaan mene niin, että lapsivedet hulahtaa tai supistukset ovat järkyttäviä ja sitten vasta mennään. Joskus riittää pienempikin vaiva ja sitten onkin jo kiire. Onneksi menin, vaikka vähän epäröinkin sitä lähtemistä.

Hei! Halusin tulla tekemään tällaisen lyhyen tilannepäivityksen. Viime aamuyöstä lähtien oon maannut TAYSin synnytysvuodeosastolla supistusten takia. Jännittäviä aikoja on eletty, kun paikat alkoivat supistusten myötä kypsymään. Nyt on kuitenkin tilanne rauhoittunut ja jos homma jatkuu samanlaisena, pääsen ehkä jo huomenna kotiin. Vähän on tylsää, mutta onneksi mulla on täällä oma läppäri, jolta katsoa ohjelmia. Kerron sitten lisää, kun olen täältä kotiutunut. Nyt ei kuitenkaan ole mitään akuuttia hätää, ei mulla eikä vauvalla.

Palaan pian!

Täällä alkaa käydä meno aika mielenkiintoiseksi. Soitin tänä aamuna ensimmäistä kertaa TAYSin synnytyspäivystykseen, mutta ennen kuin kerron miksi näin, haluan kertoa missä olin maanantaina!
Sunnuntaina mulle tuli heti herätessä semmonen fiilis, että haluan tehdä jotain kivaa, jotain erilaista kivaa ja äkkilähtö risteilylle tuntui oikein hyvältä idealta. Niimpä varasinkin päiväristeilyn heti seuraavalle päivälle ja maanantaina, ennen yhdeksää aamulla kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ilma oli pakkasen jäljiltä viileä ja pieni usva vallitsi siellä täällä, seisoin Viking Linen Amorella-laivan kannella katselemassa, kun köydet irroitettiin laiturista ja lähdimme kohti Maarianhaminaa. Sää oli oikeasti mitä parhain laivareissulle.
Laivan sisällä oli hyvin eläkeläisvaltaista väkeä, tanssittiin humppaa ja valssia ja väillä pelattiin bingoa, josta toiset saivat pieniä rahavoittoja. Kolikkoja upposi pelikoneisiin enemmän kuin mitä niistä voitettiin ja puolilta päivin päästiin nauttimaan laivan buffet-lounaasta. Ruuan suhteen tosin nirsoilin aika kovalla kädellä. Merellisiä antimia oli paljon ja niistä en oikein välitä. Onneksi oli edes niitä tavallisia perunoita ja lihapullia. Salaattivalikoimaan olisin toivonut vähän enemmän sisältöä ja puoliksi raa'an kalan, sushin, rapujen sekä mätien rinnalle olisi ollut hyvä saada jotain ihan tavallistakin ruokaa. Jälkiruuaksi sai sentään tuttua ja turvallista jäätelöä, joka oli hyvä juttu. Kyllä laivan antimilla sai nälän taltutettua ja onneksi ei tarvinnut ihan hirveitä aikoja jonottaa ruokaa, vaikka ihmisiä olikin todella paljon yhtäaikaa sitä ottamassa.
Perille Maarianhaminaan saavuttiin 14:10 ja siellä vaihdettiin pikaisesti laivaa Viking Grace -nimiseen ja lähdettiin samantien takaisin Turkua kohti. Tälle laivalle pääsyä oltiinkin jo odotettu, sillä tämähän oli paljon uudempi kuin Amorella. Amorellahan on rakennettu jo vuonna 1988, kun taas Grace on valmistunut 2013 ja eron kyllä huomasi! Amorellalla oli paljon vanhanaikaisempaa ja kaupatkin pieniä, mutta Gracella oli oma kylpyläkin, sun deck, nuorille pelihuone, tilava clubi ja monta eri ravintolaa. Hyteistä en osaa sanoa mitään, sillä sellaista meillä ei ollut muutaman tunnin matkaa varten.

Oli hienoa päästä vielä kerran laivalle näin lapsettomana, mutta siellä sain huomata, että onnistuuhan tuo laivamatkustelu ihan pienenkin vauvan kanssa. Lapsiperheitä oli paljon, vaunut täyttivät lasten leikkipaikkoja ja kulkeminen vaunujen kanssa näytti olevan helppoa, joten varmasti tulen lapsenkin kanssa laivalla käymään. Pelkkä risteily ilman maihin pääsyä, on kyllä hieman puuduttava. Itse olisin jo puolessa välissä voinut luovuttaa, kun väsymys painoi eikä ollut oikein tekemistä. Vauvan kanssa onkin varmaan hyvä olla se oma hytti, se ei kuitenkaan paljoa kustanna. Koko reissu buffet-lounaan kanssa maksoi kahdelta aikuiselta Viking Clubilaisena 56€, eli oli todella edullinen. Ensi kerralla haluan kyllä päästä maissakin käymään. Se tuo kuitenkin niin paljon lisää sisältöä koko matkaan.

Mutta nyt siihen, toiseen juttuun, eli siihen miksi jouduin soittamaan synnytyspäivystykseen. Eilen illalla klo 23:30, mulla alkoi supistukset. Niitä tuli 5-2min välein ja ne kestivät kerrallaan aina noin minuutin. Alaselkää ja alavatsaa särki, tuntui menkkamaista jomotusta sekä paineentunnetta ja vatsa kovettui aina joka supistuksella. Selvisin niistä nyrkkiä puristamalla, eikä kaapissa ollut edes yhtäkään panadolia, jolla tilannetta olisi voinut helpottaa. En kuitenkaan halunnut vielä soittaa minnekkään ja supistukset rauhottuivat viimein puoli kahdelta yöllä ja pääsin nukkumaan. Puoli kuudelta heräsin jälleen alaselkä ja alavatsakipuihin. Supistukset alkoivat uudestaan ja tulivat aivan samanlaisina kuin aiemminkin. Tällä kertaa niitä kesti enää puoli tuntia, jonka jälkeen laitoin herätyksen yhdeksäksi soittaakseni neuvolaan. Oma terkkarini oli lomalla, joten hänen sijaisensa vastasi ja ohjasi mua soittamaan TAYSin synnytyspäivystykseen ja käymään siellä. Minäpä soitin ja he taas käskivät ottaa panadolia, pysymään levossa ja seurailemaan tilannetta. Niimpä siis tämä päivä on mennyt vuoteessa maaten. Supistukset eivät ole palanneet ja toivon, ettei niitä tulisikaan. Jos niitä kuitenkin alkaa ilmaantumaan, lähden käymään tarkistuttamassa tilanteen. En halua viivytellä siihen saakka, että supistukset ovat saaneet jo jotain aikaiseksi alakerran puolella. Vauva kuitenkin liikkuu hyvin, joka on positiivista. Vielä saisi ainakin 3 viikkoa poika odottaa syntymistään, mieluiten isänpäivään asti. Sitten olisi ohi jo siskon tytön ristiäisetkin.

(Ja juuri ennen tämän julkaisua, alkoi supistella jälleen...)